Vuonna 2026 tulee kuluneeksi 400 vuotta Johnin kuolemasta.
Merkkipäiväsankarimme oli luutisti, säveltäjä ja musiikkipedagogi sekä -tieteilijä. Sen lisäksi hän lauloi ja kirjoitti sanoituksia lauluihinsa. Hän oli renessanssi-Lontoon herrasmies ja ammattialansa käsityöläinen. Hän janosi suosiota ja sitä saikin. Hän oli korkeasti koulutettu, mutta hänen musiikkinsa puhui yhtä lailla tunteen kuin järjen äänellä. Hänellä oli vakaa perhe-elämä, mutta hän oli myös Euroopan kulkulainen. Hän joutui keskelle uskonnollis-poliittista salajuonta, josta kuitenkin selvisi kuivin jaloin. Hän pelasti juonittelulta kuningattaren, joka ei useasta vetoomuksesta huolimatta huolinut häntä lähelleen. Hänen musiikkinsa elää neljäsataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ja 2000-luvun pop-laulajat coveroivat hänen laulujaan.
Kuulostaa eeppiseltä seikkailuromaanilta. Edellä olevat ovat kuitenkin faktoja John Dowlandista, Englannin tunnetuimmasta luuttulaulusäveltäjästä ja melankolian mestarista.


Dowlandista ei ole säilynyt varmaa kuvaa. Tässä kaksi melko todennäköisinä pidettyä.
John Dowland syntyi 1563 Westminsterissä. Ensimmäinen kirjattu merkintä hänestä löytyy ajalta, jolloin hän oli seitsemäntoista ikävuoden korvilla. Hän suoritti tutkinnot (Bachelor of Musicke) molemmissa Englannin tuolloisista yliopistoista ja lopulta kohosi alansa tohtoriksikin. Hän oli verkostoitunut kaikkien tärkeiden lontoolaisten seurapiiriperheiden kanssa. Dowland julkaisi neljä luuttulaulukirjaa (1597, 1600, 1603 ja 1610), jotka sementoivat käsityksen elisabetiaanisen luuttulaulutaiteen perusteista. Hän kävi opintomatkalla Italiassa asti, ja hyvän osan urastaan hän palveli arvostettuna hovimuusikkona Tanskan Kristian IV:n hovissa. Hän julkaisi myös soitinmusiikkia mm. gambayhtyeelle, ja präntätti luutunsoitto-oppikirjan. Hänen Lachrimae-teemansa oli 1600-luvun hittisävelmä, jota soitettiin, laulettiin ja imitoitiin musiikkiteoksissa vielä vuosisadan lopullakin. Dowland kuoli 1626 Lontoossa, ja hänen poikansa Robert Dowland seurasi isänsä jalanjäljissä muusikon uralle.
Tietokirjafaktojen katveeseen kätkeytyy mielenkiintoisia kysymyksiä. Perin hyvin tiedetään, kuka Dowland oli – mutta kuka oli John? Miksi kuningatar Elisabet I torjui hänen työnhakunsa kerran toisensa jälkeen? Mikä oli salajuoni johon nuori John sotkeutui? Oliko luuttulaulumestarille ominainen melankolia hänen persoonastaan kumpuavaa vaiko laskelmoitu itsensä brändäys? Miten hänen perhe-elämänsä kesti perheenpään pitkäaikaisen asumisen ja työskentelyn ulkomaisen kuninkaan luona? Mitä John halusi?
John Dowlandin persoona hahmottuu tutkimuksessa melko hyvin. Hän on ailahtelevainen, omanarvontuntoinen ja suorapuheinen, jopa kärkäs tuodessaan ilmi käsityksiään hyvästä musiikista ja soittotavasta. Sitä ei piilota ajan tavan mukainen mesenaattien edessä nöyristely luuttukirjojen omistuspuheissa. Uransa loppupuolta kohti hänen puheensa synkentyy, jopa paikoin katkeroituu – uudet tuulet puhaltavat nuorison keskuudessa, eikä hän ole saavuttanut hartainta toivettaan päästä osaksi Elisabetin hovia. Samaan aikaan hänen musiikkinsa kehittyy uran alkupään tanssillisemmista rytmeistä pohtivaisemmaksi ja avantgardistisemmaksi – ikään kuin hänen katseensa kääntyisi maallisesta ja näkyvästä maailmasta sisäiseen ja tuonpuoleiseen. Alunperinkin melankolinen pohjavire hänen teoksissaan nousee enemmän ja enemmän pinnalle.
Kyyneleet ja melankolia läpäisevät persoonan

Infoelice Inglese – ”onneton englantilainen”, ilmaisu jolla John viittaa itseensä 1596
Jo. Dolandi de Lachrimae – ”Kyynelten [/Lachrimae-teoksen] John Dowland”, signeeraus fuuganpätkässä nürnbergilaisen Johannes Cellariuksen ”ystäväkirjassa” (Album Amicorum)
Semper Dowland semper dolens – ”ikuisesti Dowland, ikuisesti murheellisuus”, luuttukappale kokoelmassa Lachrimae or Seven Teares vuodelta 1604
Dowlandin melankolia on erittäin hyvin tunnettua. Sen – yhdessä Johnin ilmeisen haastavan ja suoran kommunikaatiotavan kanssa – on joissakin tutkimuksissa arvioitu vaikuttaneen siihen, ettei kuningatar halunnut nähdä häntä pysyvästi hovissaan. Virallinen selitys tälle on se, että protestanttinen monarkki syrji katolista säveltäjää. Toisaalta William Byrdin kohdalla Elisabetia ei lainkaan näyttänyt säveltäjän katolilaisuus vaivaavan. Oliko John kenties kroonisesti masentunut? Hänen sanotaan toisaalta olleen mukava ja iloluontoinen seuramies. Hän on uteliaasti tutkinut sekä aikansa maailmaa että soittimensa mahdollisuuksia.
Yksi vastaus Johnin taidetta läpäisevän melankolian mysteeriin löytyy renessanssin ihmiskuvasta. Renessanssiaikaan tiede kehittyi huimaa vauhtia koko Euroopassa, mutta edelleen terveydenhuolto perustui pitkälti Antiikin maailman humoraalioppiin, jonka käsityksen mukaan kaikki sairaudet ja ruumiin eri tilat johtuivat kehon humoreiden eli nesteiden epätasapainosta. Nesteet olivat
-
-
-
-
- sanguis – veri
- flegma – lima
- chole – keltainen sappi
- melaina chole – musta sappi
-
-
-
Vaikka lääketiede on harpponut vuosisatojen aikana aivan toisenlaiseen kuosiin, elää humoraalioppi yhä keittiöpsykologiassa ja arkipuheessa – koleeriset tai flegmaattiset ihmiset lienevät tuttuja jokaiselle. Dowlandin aikana näiden nesteiden liika kylläisyys kehossa katsottiin paitsi persoonaa muokkaavaksi, myös sairauksia aiheuttavaksi, ja sairauksien hoito näin ollen keskittyi liiallisen nesteen poistoon tai toisen lisäämiseen eri keinoin.
Humoreihin katsottiin liittyvän useampikin piirre. Melaina cholen – mustan sapen – kyllästämä ihminen oli paitsi surullinen ja synkkä, myös älykäs, syvällinen, analyyttinen ja taiteellisuuteen taipuvainen. Muun muassa Aristoteles aikoinaan pohti, miksi kaikki poikkeukselliset lahjakkuudet vaikuttivat olevan melankolikoita. Ei liene ihmekään, että antiikin, keskiajan ja renessanssin ajan taiteilijat pyrkivät tietoisesti tai alitajuisesti korostamaan melankolisia piirteitään – tekihän se automaattisesti taiteilijasta ihmisten silmissä entistäkin vakavasti otettavamman. Meidän päiviimme asti on säilynyt myytti synkkämielisestä, kärsivästä taiteilijasta, joka edustaa korkeinta taidetta.
Sivuhuomiona, mustan sapen konkreettinen kiehunta ja päähän pakkautuminen johti humoraaliopin mukaan levottomuuteen, raivoon ja hulluuteen. Edelleenkin arkipuheessa voi sappi kiehua vastoinkäymisten yhteydessä.

Neljä ruumiinnestettä ja niiden suhde neljään elementtiin ja eläinradan merkkeihin. Kirjakuvitus teoksessa Quinta Essentia, tekijänä Leonhart Thurneisser zum Thurn.
Toki vastatuuli hovimuusikon viran saamisessa painoi Johnin kunnianhimoista mieltä, ja – sattumaa tai ei – hän lähti pitkälle Euroopanmatkalle tultuaan kuningattaren torjumaksi. Ensin hän nautti arvonantoa ja hyvää palkkaa erinäisissä nykyisen Saksan ruhtinashoveissa, sitten hän suuntasi kohti Roomaa tavatakseen idolinsa Luca Marenzion. Hänen matkansa tyssäsi kuitenkin Firenzeen, jossa hän törmäsi maanpaossa eläviin katolista uskoa tunnustaviin englantilaisiin. Ollessaan nuorena Ranskassa Englannin suurlähettilään palveluksessa John oli kääntynyt katolilaiseksi, joskaan ei ollut uskoaan todennäköisesti Englannissa harjoittanut, sillä julkikatolisena hän ei olisi saanut opiskella yliopistossa. Johnin Firenzessä tapaamat englantilaiset suunnittelivat kuningatar Elisabetin, protestanttisen monarkin, murhaa, ja pyrkivät taivuttelemaan Johnin kätyrikseen ja englannin-kontaktikseen. Kaikki tuo selviää pitkästä, hätääntyneen tuntuisesta kirjeestä, jonka John kirjoitti kuningattaren neuvonantajalle sir Robert Cecilille paluumatkaltaan.
Oliko kyse omantunnontuskista vaiko siitä, että John alunperinkin oli toiminut matkallaan vakoojana, kuten oli yllättävänkin tavallista hovista hoviin vaeltavien muusikoiden toimenkuvassa, ei historiankirjoitus osaa antaa lopullista vastausta. Dowland palasi Englantiin vasta saatuaan vanhan suojelijansa, hovimies Henry Noelin välityksellä tietää, että itse Elisabet odotti hänen paluutaan. Noel lupasi puhua Johnin hakemuksen puolesta hänen seuraavan kerran pyrkiessään hovimuusikoksi. Valitettavasti Noel ehti menehtyä ennen Johnin paluuta, joten toiveikkaana palannut luutisti jäi jälleen vaille paikkaa hovissa.

Elisabet I

Pohjoismaisesta näkökulmasta Johnin seuraava liike on erityisen kiinnostava: hän otti vastaan kutsun hovimuusikoksi Tanskan Kristian IV:n hoviin, missä viihtyi seuraavat kahdeksan vuotta. Tanskan renessanssihovissa yhdistyivät viikinki-esi-isien pidättelemätön juomakulttuuri ja nykyaikaista hyggeä ennakoiva rento viihtymisen meininki. Täällä John pääsi myös osaksi varhaista keskusradiota: muusikot saattoivat soittaa linnan kammiossa, josta oli äänitorviyhteys kuninkaan kamareihin. Hovin kirjanpito osoittaa hänelle maksetun runsaskätistä palkkaa, ja hänellä oli melko suuri vapaus käydä kotosaarellaan – mitä oikeutta hän kuninkaan tyytymättömyydeksi hyödynsi välistä perin suurpiirteisesti.
Tanskan Kristian IV
Se ettei hän mahdollisuutta koko ajan hyödyntänyt, on kuitenkin jättänyt historiankirjoitukseen jälkiä rouva Dowlandista. John Dowlandin vaimosta tiedetään vain muutamia asioita, kuten se, että hän miehensä reissutöiden vuoksi hoiti vuosia itsenäisesti kotinsa ja lapsensa, sekä se, että hän suoritti säveltäjämiehensä puolesta tämän Tanskasta lähettämän toisen laulukokoelman, The Second Booke of Songesin, painatukseen toimittamisen ja myyntineuvottelut. Rouva Dowland vastaanotti käsikirjoituksesta 20 puntaa, mikä nykyään vastaa 40 000 – 70 000 euroa. Vertailun vuoksi: Shakespeare sai näytelmänsä julkaisemisesta tyypillisesti 3-6 puntaa. John liikkui ilman perhettään paljon, mutta vaikuttaa siltä, että aviopuolisoiden välillä oli vähintään vahva luottamus, ellei syvempiä tunteita.
Lopulta Tanskan kuningas kyllästyi säveltäjän ottamiin vapauksiin ja kenties hänen persoonansa särmiin, ja John sai palata jälleen Englantiin todetakseen, ettei Elisabetilla ollut vieläkään paikkaa nimekkäälle mestariluutistille. Vasta kun Elisabet I siirtyi ajasta iäisyyteen 1603 ja tämän skotlantilainen etäserkku Jaakko I peri valtaistuimen, aukeni John Dowlandin tie Britannian hoviin. Vaikea sanoa, oliko pitkään odotettu palkinto odotuksen väärti, kun samaan aikaan vuosia nuoremmat, uusia musiikillisia tuulia edustavat muusikot ja säveltäjät olivat hänen rinnallaan kärkkymässä uuden kuninkaan huomiota. Arvonsa tunteva mestari ei säästellyt sanojaan ilmaistessaan mielipiteitään uudesta musiikista ja luutunsoittotekniikasta.
Mitä John halusi?
Kaikesta päätellen hän halusi taiteelleen ja taiteilijapersoonalleen arvostusta. Hänen johtotähtenään oli päästä niin lähelle valtakuntansa aurinkoa kuin omasta mielestään niin taitavan säveltäjän kuuluukin. Hän janosi vertaistensa seuraa ja ihannointia, ja loukkaantui herkästi näiden kritiikistä. Hänelle hänen musiikkinsa ja muusikkoutensa vaikuttaa olleen korkein päämäärä, eikä hän jäänyt tietämättömäksi saavuttamastaan maineesta.
Oliko Dowlandin elämän lopputulema luettavissa kenties jo hänen ensimmäisen laulukirjansa tunnuslauseesta?
Nec prosunt domino, quae prosunt omnibus artes – Taide joka auttaa koko ihmiskuntaa ei kykene auttamaan luojaansa
-Ovidius: Metamorfoosit

Kansilehti teoksesta The First Booke of Songes (1597)
Lachrimae
Johnin uraa ja mainetta määrittänyt teos, Lachrimae [Kyyneleet], syntyi jo varhaisessa vaiheessa hänen taivaltaan. Vaikuttava, intuitiivisesti puhutteleva teos alkaa neljän laskevan sävelen ”kyynelmotiivilla”, joka nousi vuosikymmeniksi hienostuneen melankolian perikuvaksi. Kuitenkin sävellys lipuu huomaamattomasti mollin ja duurin välillä, mikä muistuttaa kyynelten ambivalentista luonteesta. Lachrimae Pavane oli tunnettu jo The First Booke of Songes:in (1597) julkaisun aikaan. Alkuperäisestä luuttuteoksesta ei ole säilynyt Dowlandin omakätistä versiota, mutta muiden löytyneiden The First Booke:a edeltävien versioiden runsaus todistaa kappaleen nopeasti kehittyneestä suosiosta. The Second Booke of Songes (1600) sisältää Lachrimaen luuttulauluversion nimellä Flow, my tears ja instrumentaalimusiikkikokoelma Lachrimae, or Seven Teares (1604) version isommalle soitinkokoonpanolle otsikolla Lachrimae Antiquae.
On selvää, että Flow, my tears on ollut olemassa ensin luuttukappaleena, ja sanat siihen on sommiteltu jälkikäteen. Siksi onkin merkillistä, miten luontevasti ja vivahteikkaasti teksti istuu melodian kaarteisiin, rytmiin ja tunnelmaan – aivan kuin sanoitus olisi elänyt jo säveltäjän päässä hänen luodessaan kuuluisaa pavaneaan. Tekstin kirjoittaja on jäänyt tuntemattomaksi, mutta samankaltaisuudet kahden muun luuttulaulun kanssa, joiden tekstin tiedetään olevan Dowlandin kynästä, ovat merkittävät. Ei ole aukottomasti todistettu, että Flow, my tears olisi Johnin oma teksti. Toisaalta ei ole todistettu myöskään päinvastaista.
Johnin luuttusävellykset pohjasivat hänen omaan mestarilliseen soittoonsa, todennäköisesti monet ovat improvisaation kautta saaneet muotonsa. Kuinka tietoista on ollut hänen osaltaan synnyttää sävelmä, joka ilmaisi ja eli kyyneleitä, ja jonka vaikutus laajeni hänen tavaramerkikseen kyynelten säveltäjänä, jääköön mysteeriksi. Koko Johnin elämän ajan hänen mielensä ailahteli herkästi syvälle melankolian syövereihin, mutta etenkin uransa loppupuolella säveltäjä oli jo oppinut tietoisesti hyödyntämään mainettaan (nykykielellä: brändiään) kyynelten kuninkaana. Lachrimae, or Seven Teares -kirjan omistuksessa hän muistuttaa, että kyyneliä on useita eri laatuja: kyyneleet, joita musiikki itkee (”The teares which Musicke weeps”), voivat olla miellyttäviä, eivätkä kaikki kyyneleet versoa surusta, vaan joskus myös onnesta ja iloisuudesta.
Sivumennen sanoen, eräs toinen tunnettu brittiläinen hahmo toisti ajatuksen yli 300 vuotta myöhemmin. Professori J.R.R. Tolkien asetti velho Gandalfin suuhun sanat: I will not say: ”Do not weep”, for not all tears are an evil.
Santtu pj
ps. Dowlandia kaikessa hurmassa ja väkevyydessään löydät muun muassa täältä: https://www.youtube.com/c/OpheliaEnsemble/videos