Tämä blogikirjoitus sisältää tunteellista paatosta aiheesta, joka on osittain tiedostamaton tabu, osittain jo moneen kertaan ratkaistu dilemma, jonka teollani taas raavin auki, ja avaan ammolleen jo aikaa sitten hyvin argumentein maton alle lakaistun pikku ongelman. Teillä tätä ongelmaa ei todennäköisesti ole. Olkaa siitä onnelliset, älkääkä suin päin rynnätkö tekemään epätoivoisia ratkaisuja, kuten soittamaan pianonvirittäjälle heti nyt.
Kuulun niihin, jotka ovat vältelleet aktiivisesti pianotunteja lapsena, vaikka niitä tarjottiin vimmatusti monelta taholta. Piano oli se kaunis huonekalu vuodelta 1905 ruokahuoneen nurkassa, enkä kokenut siihen muuta vetoa, kuin jouluna sytyttämään kynttilät kynttilänjalkoihin. Isä sitä soitti ja ihailin hänen taitoaan. Samoin pikkusiskojen. Itselleni sillä ei ollut mitään annettavaa. Tai oli, yksiviivainen a viulun virittämiseen, mutta sekin meni siinä mielessä pieleen, etten pitkään aikaan tiennyt pianon tukin olleen halkeamassa, ja että piano oli siksi viritetty yleistasoa alemmas. Oli miten oli, olin aina kaikkein eniten kaikista epävireessä, kun opiston orkesteriharjoitukset alkoivat.
Aikuisena, kun kohtalo musiikin parissa alkoi olla sinetöity, koetin perustella opinnoissa pianonsoiton suorittamisen jahkaamistani sillä, että oikeasti minulle olisi enemmän hyödyksi saada cembalotunteja. Valmistuminen musiikin maisteriksi laulun solistisesta koulutusohjelmasta häämötti jo lupaavasti Akatemiassa, mutta pianotunnit jäivät aina kesken. Ensimmäisen kerran kyllä siksi, että piano-opettaja unohti, että olen hänen oppilaansa. Kun kuukauden olin koputellut luokkahuoneen oven takana turhaan, törmäsin häneen sattumalta käytävällä ja tilanteen surkuhupaisuus sai nimen. Minun nimeni, jonka opettaja oli unohtanut. Enkä ihmettele. Jos jonkun piano-oppilaan olisin itse halunnut unohtaa, se olisin ollut minä. Harjoittelin läksyt (ne muutamat, jotka ehdin tälle opettajalle soittaa) Claviksen kämpässä pikkuruisella spinetillä. Sormet eivät osuneet sinne päinkään koskettimistolle pianotunnilla, saati että olisin ymmärtänyt jotain kosketuksesta.
Toinen opettaja oli ystäväni. Eihän siitä mitään tullut. Yritin jälleen vakuuttaa opintotoimiston siitä, että minulle pitäisi antaa cembalotunteja, eikä enää yrittää tätä pianopullaa. Ei mennyt läpi.
Kolmas opettaja sai lopulta minut suorittamaan laulajille suunnatun räätälitutkinnon, jossa soolo-ohjelmisto hipoi vanhaa 2/3 – kurssitutkintotasoa, asteikot piti osata kaikki ja ennen kaikkea säestää toista laulajaa. Miten tuo ihmeellinen nainen tämän teki? Katsomalla minua syvälle silmiin, huokaisemalla ja pyytämällä minua kuuntelemaan tarkasti. Kappale, jonka hän oli minulle nuottitelineelle asettanut oli orkesterisatsia. ”Kuuntele. Tämä on huilu. Ja tämä on viulu. Täällä ovat sellot ja tässä patarumpu.” Ja minä sieluni korvin kuulin joka ikisen soittimen, kun hän soitti pikku kappaleeni malliksi. Kosketuksellaan hän herätti siinä hetkessä eloon jotain aivan mystistä. Olin myyty. Piano ei kuulostanut pianolta ja niin tein tutkinnon. Syy ei ollut tässä käsittelemäni, mutta kokemukseni ja sen lopputulos oireellinen.
Sanomattakin on selvää, että jollet ole siinä melko lailla utopistisessa asemassa, että pystyisit ansaitsemaan elantosi vanhan musiikin laulajana, paras ystäväsi tulee olemaan piano. Tai pahin vihollisesi. Joka ikisen antamasi laulutunnin uskollinen jatkeesi ja oman kömpelyytesi luoma Rantanplan. Siis, jos olet yhtä kömpelö pianisti, kuin minä olen. Onneksi harva ammattimuusikko on.
Mutta oikeasti, mikä ihme siinä pianossa niin pisti vastaan? Teoriakin meni ja toissa vuosisadalle jääneet lausuntataidon tunnit. Mutta piano vain ei. Tätä olen pohtinut monesti. Osasyy on varmasti se, etten ole soinnutusasioissa enkä koordinaatioltani erityisen lahjakas, ja monen äänen tuottaminen yhtaikaa oli monin tavoin kiusallisen tuskallista. Sen lisäksi sen tiedostaminen, etten kerta kaikkiaan ole tässä niin hyvä ollenkaan, kuin toivoin olevani, sai jo suorituskeskeisen lapsen kääntämään nokka pystyssä moiselle selkänsä heti kättelyssä. Pitäkää halkeavat tukkinne, minulla on muuta tekemistä.
Ajauduttuani jo poikkeuksellisen varhain, ottaen huomioon kotipaikkakuntani melko syrjäisen sijainnin, vanhan musiikin voimakenttään, oli kuitenkin olemassa myös toinen syy: siinä vanhassa musiikissa oli omituinen taika. Sisuskalut menivät oikeille paikoilleen jotenkin kummallisesti ja joskus oli tirahtaa onnen kyynel, kun solut ikään kuin asettuivat kohdilleen. Auvo. En tiennyt sitäkään pitkään aikaan, miksi näin aina välillä tapahtui, sillä en soittanut mitään kosketinsoitinta, eli käytännössä cembaloa. Jos olisin soittanut, olisin varmasti jo opintojen alkuvaiheessa kuullut sen mullistavan tosiseikan, ettei kaikkien puolisävelaskelten tarvitsekaan olla saman kokoisia edes tässä länsimaisessa musiikissa. Viulua soittaneena toki olin tehnyt havaintoja kaksoisääniharjoituksissa, muttei niitä kukaan selittänyt. Ja sitten kun säestäjä pianoineen tuli paikalle, se oli sitten siinä. Aivan sama. Sormi pannaan tuohon, kuulosti miltä kuulosti.
Kun tämä tosiasia valkeni, valkeni maailmassa paljon. Myös suhde pianoon muuttui radikaalisti. Piano ei ollut enää kasvoton kova laki, vaan uhri! Tasavireisyyden voittokulun lannistama, mutta urhea yrittäjä. Soitin, jolla saattoi soittaa niin kovin monenlaista, kaikilta korkeuksilta, mutta ei koskaan niin, että aika pysähtyisi huojumattomaan kauneuteen. Ikinä.
Tästä oivalluksesta on jo kymmeniä vuosia. Sain valmistumislahjaksi vanhemmiltani pianon ja kylän taitavin pianisti kävi sen valitsemassa soitinliikkeestä, ja niin olin täysin varusteltu nuori laulaja-laulunopettaja. Sitä pianoa on viritetty, monta virittäjää, siellä ja täällä, ja aina, kun työn sankari on poistunut paikalta, olen kokeillut tulosta ja joka ikinen kerta kokenut saman voimattomuuden tunteen. Siinä se nyt sitten taas on. ”Vireessä”. Kiva. Ja huokaus.
Vuosia sitten sain luettavakseni Stuart Isacoffin kirjan ”Pianon taika”. Kirja käsittelee pianon matkaa historian viritysjärjestelmätaisteluiden kautta lopulta tasavireiseksi instrumentiksi. Samoihin aikoihin kuulin Pariisin soitinmuseossa 1800-luvun flyygeliä, jonka sointi oli jotain harpun ja Steinwayn välistä ja joka salaman iskun lailla selvitti, mistä esim. Debussyn musiikissa on kysymys. Kaiken kaikkiaan, eikö kotonani oleva piano ollutkaan pohjimmaiselta luonteeltaan muuttumaton ja tuollaisena ”sellaisen musiikin” totuuden ainoa ilmentymä? Ei kai, mutta vielä ei ollut aika tajuta tätä täysin konkreettisesti. Se vaati vielä jokusen vuoden ja muutamankin automatkan Mats Lillhannusin kyydissä Turusta Espooseen kiteytyäkseen. Ja Ross W. Duffinin kirjan ”How Equal Temperament Ruined Harmony (and Why You Should Care)” . Niinpä. Tehtaalta lähtien tasavireisessä systeemissä piano ei ole ollut vielä sataakaan vuotta. Silloin, kun vanhempieni kaunis Rud-Ibach-Sohn valmistui, se kuulosti erilaiselta kuin tänään.
Ei- tasavireinen viritys oli ollut arkea laulajantyössäni jo ties kuinka kauan, tuunailin työhuoneeni spinetinrimpulaa vaihteleviin järjestelmiin demotakseni oppilailleni, että tällaistakin on, mutta yksi ruuvi oli juuttunut päänupissa paikoilleen. Järkisyistä tietenkin. Koska eihän voi… Piano.
Ja sitten kuului KRAK! Yhtäkkiä yllättäen ruuvi kääntyi. En ehtinyt edes analysoida tilannetta, kun huomasin kirjoittaneeni Facebookissa Svamulin sivulle.
Anni Koskinen den 3 september
”Onko kellään tiedossa PIANONvirittäjää, joka pystyisi virittämään pianon johonkin vähän vähemmän tasavireiseen systeemiin?”
Tuosta viestistä vajaan kahden viikon kuluttua pianoni oli viritetty ja virittäjä oli kaiken lisäksi minulle tuttu. Erkka Koskinen Kouvolasta. Of all the places!
Inspiroituneen messenger-viestittelyn lopputuloksena oli kokeilla pianoon ”Bach-Lehman” – viritysjärjestelmää, joka saattaisi olla lähellä sitä, mihin Bach Wohltemperierte Klavierinsa viritti. Viritettävänä oli kuitenkin piano, sillä pitäisi voida soittaa pianomusiikkia ja säestää Vaccaita. Mitään liian yliampuvaa ei ollut halu eikä tarkoitus siihen saada, vain virittää se… no, kunnolla. Niin, että kuulisin heti, osuivatko sormet vaikkapa B- vai H-duuriin, kun ne sinne viskaan.
Erkka tuli ja vietti verstaassani häkellyttävän lyhyen ajan. Näinkö näppärästi se kävikin? Taitava on taitava.
Se tunne, kun istuin perjantai-iltana 16.9. Anno Domini 2016 koskettimiston ääreen! Sitä on vaikea kuvailla, mutta ihmeellinen se oli ja hieno. Ensimmäinen sointu, pelonsekaisuudella lyöty C-duuri ja sen hetkessä luoma rauha! Se jylhyys! Totta kai! Kuka se olikaan, joka C-duuria oli luonnehtinut majesteetilliseksi? Tätähän se on! C-duuri! Minun oma C-duurini! Ja suurella todennäköisyydellä Bachin. Varovainen siirtymä F- ja G-duureihin, sitten jo rohkaistuneena ponteva tutustuminen D-duuriin ja A-duuriin, jotka jo selvästi ilmaisivat oman mielipiteensä maailman asioista. Minun pianoni puhui! Tuntui, kuin ihme olisi avannut kuuron korvat tai sokean silmät. Tiedän, inhimillistän nyt naurettavalla tavalla hengetöntä esinettä, mutta minun kokemukseni siitä hetkestä oli kuin pianoni olisi herännyt koomasta, kuin se olisi kuullut ja kokenut jokaisen sävelen, joka sillä oli siihen asti soitettu, mutta ei olisi voinut avata omaa suutaan sanoakseen, mitä siitä ajattelee ja nyt yhtäkkiä se olisi herännyt.
Soittotaitoni ei edelleenkään ollut muuttunut paremmaksi, mutta nytpä minusta tuntui siltä, ettei sillä enää ollut niin väliäkään. Kuiskasin: ”C-duuri” ja pianoni vastasi minulle C-duurilla! Es-duuri. Ja minulle vastattiin Es-duurilla. Siinä me juttelimme. Piano ja minä. 23 yhteisen vuoden jälkeen kuin ensi kertaa!
En tällä blogitekstillä yllytä vaihtamaan yhdenkään pianon viritysjärjestelmää johonkin temperoituun, sillä se saattaa olla täysin väärä ratkaisu. Haluan lähinnä kertoa, että se on yksi ratkaisuista edelleen.
Entä kun lauluoppilas tulee ja haluaa laulaa tangoa E-duurista? Sitten hän laulaa tangoa E-duurista. Terssi on korkea ja huojua räksättää, mutta ei ole mahdoton. Pari vuotta virittämättä ollut piano räksättää vähintään samalla lailla, mutta hallitsemattomasti. Viides aste H-duurikaan ei ole mahdoton. Kirpakka kyllä. Niin kuin mielestäni saakin ihan vapaasti olla. Näillä sävellajeilla nyt on tällainen karaktääri minun pianossani, hiukan enemmän kirkaiseva, kuin tasavireisessä, mutta sekin kirkaisee ja vieläpä kaikissa sävellajeissa. Tämä sen sijaan on hallittu kaaos ja kuvastaa paitsi sävelsysteemimme, myös maailmankaikkeutemme epätäydellisyyttä päästäen kuitenkin mukaan myös pieniä onnen ja rauhan hetkiä, joita maailmastamme voi löytää. Jos tango E-duurista alkaa tuottaa suurta tuskaa, vaihtoehtoina voivat olla joko transponointi tai sähkösoitin. Töpseli seinään ja kaikki on taas niin kuin ennen. Tai siis ei niin ennen, vanhoina tosi hyvinä aikoina, mutta tässä välissä.
Minä olen nyt onnellinen. Minulla on vihdoinkin Piano ja istun sen eteen mielelläni ja hymyillen. En uskonut koskaan suhteeni pianoon kehittyvän tällä lailla, mutta näin tapahtui. Pienistä se oli kiinni. Ja suurista. Ja puhtaista. Ja kapeista ja laajoista. Pystyn samaistumaan tähän.
Pieni ruskea Piaaaano, japanilaisella koneella.
Kiitos.
Anneliina Koskinen
Linkki pianon viritykseen käytettyyn systeemiin tässä: http://www.larips.com/
Musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=yU9T4Z1fgI4
