Kirja on vuodelta 1945, ja sen on toimittanut Sulho ”Taas-kaikki-kauniit-muistot” Ranta. Ostin sen joskus teini-iän hurmoksessa jostakin divarista, ja olen säännöllisesti viihtynyt sen parissa. Faktatiedot säveltäjistä löytyy tiettykin helpoimmin ja nopeimmin interneetistä, mutta kuka kaipaa pelkkiä kylmiä faktoja, kun tarjolla on sen kaiken lisäksi kaunokirjallista kaunokieltä sekä upean elaboraattisia luonnehdintoja säveltäjien persoonista ja eritoten ”neroista”. Sitäpaitsi vanha paperi ja pölyhän tuoksuu koukuttavalta. 😉
Miusta on tavattoman mielenkiintoista tämmösenä avaruusajan 2000-lukulaisena (joka edelleen jostain syystä odottelee niitä lentäviä autoja) katsoa taaksepäin sitä, miten 1940-luvulla katsottiin menneeseen (sivumennen sanoen vuodesta 1945 on 72 vuotta, ja siitä 72 vuotta taaksepäin taas oli vuosi 1873 – oivasti perspektiivinen juttu). Poliittinen korrektius oli aika lailla vielä lapsenkengissään, ja asiat sanottiin jotakuinkin turhia kursailematta.
Joku muistanee musahistorian tunnilta surullisen tarinan vanhasta kunnon Lullysta, joka hakkasi itsensä tahtisauvalla hengiltä. Se on yksi lukuisista anekdooteista, joita säveltäjistä on aikojen kuluessa kerrottu, muttei välttämättä edes värikkäin. Ihana ”Sävelten mestareita” -opus tarjoilee lavean kattauksen sekä anekdootteja että luonne- ja ulkonäkökuvauksia säveltäjistä (ja kaikki tämä ilman lähdetietoja! ;-p), seuraavassa parhaita poimintoja – kaikki siis suoria lainauksia. Uskoo kaiken ken tahtoo. 😀
Giovanni Pierluigi da Palestrina
Tarina kertoo, että pian Roomaan saapumisensa jälkeen v. 1540 Palestrina kulki kerran S.Maria Maggiore-kirkon kuoron jäljessä laulaen itsekseen kävellessään. Kun kuoronjohtaja kuuli pojan laulavan, hän ihastui siinä määrin tämän kauniiseen ääneen, että pyysi häntä liittymään kuoroonsa.
Uusi paavi Paavali IV antoi valita uudet laulajat paavilliseen kuoroon. Tällöin Palestrinakin erotettiin, lähinnä sen vuoksi, että hän oli naimisissa. Naimisissa olevia jäseniä ei paavilliseen kuoroon näet hyväksytty. Kerrotaan tämän erottamisen koskeneen säveltäjään niin pahasti, että hän sen johdosta joutui olemaan useita viikkoja vuoteenomana hermostohäiriöiden tähden.
Orlando di Lasso
Münchenin hovisoittokunnan johtajan ja hovikapellimestarin virkaa Lasso hoiti lähes kuolemaansa saakka. Suoritettu jättiläistyö vaati kuitenkin veronsa: viimeisinä elinvuosina suuren säveltäjän henkinen vireys herpaantui, ja hän kuoli mielisairaana kesäk. 14 p. p:nä 1594.
…ICD-10-tautiluokitus ei ollut vielä saavuttanut huippuaan…
Claudio Monteverdi
Monteverdista tiedetään, että hän oli tavoiltaan vakava ja yksinkertainen, käyttäytyi tyynesti ja arvokkaasti ja oli orkesterinjohtajana ylpeä ja täynnä itseluottamusta. Hän oli hyvin perillä klassikoista ja filosofiasta. Hänen koko elämänsä kului ankarassa työssä, ja ainoa huvitus, jonka hän salli itselleen, oli alkemian harrastus.
Antonio Vivaldi
— hauska kasku: ”Eräänä päivänä Vivaldin ollessa mukana messussa hänen mieleensä tuli fuugan teema. Hän jätti siinä paikassa alttarin ja meni sakaristoon kirjoittamaan teemaa muistiin. Sitten hän palasi alttarille lopettamaan messua. Vivaldi vietiin tämän johdosta tutkittavaksi, mutta vapautettiin rangaistuksesta, koska hän oli muusikko ja siis vähän hullu; tämän jälkeen ei hänen myöskään tarvinnut ottaa osaa messuun.
Hän oli erikoisten vastakohtien mies: Heikko ja sairas, mutta kuitenkin elävä kuin tulenleimaus; nopea vihastumaan ja yhtä nopea rauhoittumaan; milloin maallismielinen, milloin taas taikauskoisen hurskas; tarpeen vaatiessa nöyrä, toisinaan taas itsepäinen; mystiikkaan taipuva, mutta kuitenkin aina valmis palaamaan maan päälle, kun hänen oma etunsa sitä vaatii.”
Georg Philipp Telemann
”Jos Telemann olisi pitänyt parempaa huolta nerostaan eikä olisi ottanut vastaan liian monia sävellystehtäviä, hän olisi ehkä jättänyt historiaan syvemmän jäljen kuin Gluck”. Suuret säveltäjät ja arvostelijat ovat aina pitäneet Telemannin neroa arvossa.
Maailman paras ilmaisu tuo nero! ;-D
Jean-Philippe Rameau
Ken näki laihan ja pitkän, melkein köyhästi pukeutuneen muusikon 1750-luvulla kävelevän pitkin Rue de Bons Enfantsia Boulognen metsää kohti tai tinkivän jonkun kaupustelijan kanssa kuin penniä soikeaksi venyttäen, ei voinut ulkonäöstä tai tavoista aavistaa, että kysymyksessä oli kuuluisa teoreetikko ja säveltäjä.
…eivät nykyään enää kirjoita tieteellisissä tietokirjoissa ihan noin kaunokirjallisia…
Ja pari ylimalkaista sanaa Händelistä.
Georg Friedrich Händel
Händeliä sanottiin tavallisesti ’suureksi karhuksi’. Hän oli valtavan iso, hartiakas, lihava mies, jolla oli suuret kädet ja suunnattomat jalat; hänen käsivartensa ja reitensä olivat suorastaan mahtavat mittasuhteiltaan. Hän käveli polvet koukussa, heilahdellen raskaasti molemmille puolille, hyvin suorana. Pää oli taipuneena taaksepäin ikään kuin valtavan, valkoisen peruukin painamana tekokiharoiden pudotessa raskaina olkapäille. Hänellä oli pitkät, hevosta muistuttavat kasvot, jotka iän mukana muuttuivat härkämäisiksi ja joiden piirteet hukkuivat ihran paljouteen. Kasvoihin kuuluivat vielä riippuvat posket ja kolminkertainen leuka, suuri, paksu ja suora nenä sekä punaiset, pitkät korvat. Händelin katse oli suora, mutta rohkeitten silmien nurkassa piili ivallinen pilkahdus. Suuri, mutta kaunismuotoinen suu saattoi toisinaan vetäytyä pilkalliseen hymyyn. Kasvojen ilme oli vaikuttava ja ystävällinen. Lisäksi Händel oli huumorintajuinen. Hän osasi piloillaan esiintyä ’tekotyhmänä’ niin hullunkurisesti, että kaikkein vakavimmankin oli pakko purskahtaa nauruun, hänen itsensä pysyessä äärimmäisen totisena. Hän oli myös verraton kaskunkertoja. – Suuttuessaan tämä valtava lihamassa saattoi joutua vapisuttavan raivon valtaan. Hän kiroili melkein joka lauseessa. Mutta ilkeä hän ei ollut. ’Hän voi kyllä olla raaka ja käskeväinen’, Burney sanoo, ’mutta ei ensinkään pahansuopa’. Hänen pahimmissa vihanpurkauksissaankin oli alkuperäistä luonnollisuutta, joka yhdessä hänen huonon englanninkielen taitonsa kanssa teki ne auttamattoman koomillisiksi. Samoin kuin Lullylla ja Gluckilla oli Händelilläkin taito käskeä. Hänessä yhdistyi, niin kuin edellä mainituissa säveltäjissäkin, kiukkuinen kiivaus, joka ei kärsinyt mitään vastaan sanomista, älykkääseen hyvänluontoisuuteen, joka ihmisten turhamaisuutta haavoitettuaan osasi taas parantaa aiheuttamansa haavat. Tätä itsevaltaista, kiivasta luonnetta, jossa vihan ja viisauden puuskat vaihtelivat, piti kurissa verraton itsehillintä. Sivullisella ei ollut aavistustakaan hänen hermojännityksestään enempää kuin niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, joita hänen oli täytynyt kestää saavuttaakseen mielentyyneydeltä vaikuttavan itsehillintänsä.
Tästä ois oikeasti kiva löytää lähdetiedot.
Last but not least, legendaarinen Lully itse!
Jean-Baptiste Lully
Ei ole tarpeellista tehostaa Lullyn vähemmän viehättäviä persoonallisia ominaisuuksia varjoamaan sitä taiteellista työtä, minkä hän eläessään suoritti harvinaisen monipuolisesti. Mutta mikään ei estä kertomasta muutamia tyypillisiä tapauksia tämän säveltäjän vaiheista. Hänen pilkkarunoudestaan jo mainitsimme. Paitsi sävelniekkana, Lully esiintyi myös teatterimiehenä näytellen mm. Molièren komedioissa, joihin hän sävelsi musiikkiakin, ja tanssien hovibaleteissa jopa itsensä kuninkaan kanssa. Näistä harrastuksista lienee peräisin se teatraalisuus, jota Lully mielellään tavallisessa elämässäänkin käytti vaikutuskeinona. — Johtajana hän samoin oli aivan kiivas ja kiukkuinen. Tuosta kiukuttelusta hänen kuolemansakin välillisesti aiheutui. Eräässä harjoituksessa Lully näet löi haavan jalkaansa tahdintakomiskepillä – siihen aikaan tahtia todella lyötiin: paksulla sauvalla kolkutettiin permantoon musiikin iskuiset kohdat! – haava paheni ja lopulta siihen tuli verenmyrkytys, joka vei säveltäjän hautaan.
Lully ei olisi ollut Lully, ellei hän olisi loppuun saakka teatterimies. Kun kuolinvuoteelle tuli prelaatti antamaan viimeistä voitelua, Lully otti tämän vastaan maaten tuhassa nuora kaulassa! Syvimmän katumuksen osoitukseksi hän otti pieluksensa alta uusimman oopperansa käsikirjoituksen ja pyysi kirkonmiehen heittämään koko työn uuniin. Papin poistuttua Lullyn ystävät pahoittelivat kovasti tuollaista, heistä tarpeettomalta tuntuvaa uhrausta. Silloin Lully osoitti kirjoituspöytänsä laatikkoa: sieltä löytyi saman oopperan käsikirjoitus toisena jäljennöksenä!
Ja vielä: Ken sattuu kuulemaan hänen somia menuettejaan, joista soi yht’aikaa kevyt hovisirous ja varma itsetietoisuus, tai joitakin muita hänen balettikohtauksiaan, myöntää varmaan tämän erikoisen taiteilijan ja kummallisen ihmisen säveltäjänä hyvin viehättäväksi.
Oi aikoja ja niiden tapoja.
Yritin pitäytyä suppeana ja tiiviinä, mutta kuten tavallista, asia jäi yrityksen asteelle. Sen vuoksi vol. 2 seuraa syksyn koittaessa. Riemukkaita ja perspektiivintäyteisiä kesälaitumia! 😀
SK, vara-pj
