Arkistojen kätköistä -sarja uudelleenjulkaisee valikoituja TVM:n vanhan blogin pimentoon jääneitä ja seuran alkuaikojen Esclamazione!-nettilehdessä julkaistuja artikkeleja.
Istun kesäkuisena iltana Kouvolan seurakunnan salissa nauttimassa kiinnostavasta konsertista. Kouvolalaislähtöinen sopraano Anneliina Koskinen [nyk.Rif] laulaa Hildegard Bingeniläisen lauluja säestäen itseään kunnioitettavalla kokoelmalla soittimia. Vuolaana virtaava, lämminsävyinen ääni yltää vaivattomana kahden oktaavin ja sekstin ambituksen päästä päähän, ja laulaja vaihtaa sujuvasti soittopelistä toiseen kappaleiden välillä.
Konsertin jälkeen Anneliina istuu lapsuudenkotinsa puutarhakeinussa ja kertailee, minkälainen tie on tähän johtanut. –Aloitin kahdeksan ikäisenä viulun- ja 11-vuotiaana nokkahuilunsoiton Pohjois-Kymen musiikkiopistossa. Nokkahuiluopettajalla kävi vanhan musiikin yhtye Hortus Musicus säännöllisesti kylässä, sain siinä yhteydessä kuulla jännän rujoa musiikkia, johon sisältyi svengiä ja meininkiä.
Vanhan musiikin viimeistelemättömyys kolahti jo tuolloin, mutta tie vei laulutuntien kautta Sibelius-Akatemiaan, josta Anneliina valmistui musiikin maisteriksi ja diplomilaulajaksi vuonna 1993. Akatemian vanhan musiikin kurssien ohella hän on kouluttautunut eteenpäin niin kotimaassa kuin Englannissa mm. Veli-Markus Tapion, Suzie LeBlancin, Evelyn Tubbin sekä Trio Sonnerie:n johdolla. Lisäksi hän itse työskentelee laulun, nokkahuilun ja kamarimusiikin kouluttajana ympäri Suomea, sekä on laulanut vanhan musiikin yhtyeissä Retrover, Giardino Novo ja Camerata Aboensis. Laulu on Anneliinan pääinstrumentti, mutta niin soittokaverien harvalukuisuus kuin kiinnostus uusiin soittimiin ja erilaisiin äänimaailmoihin on pitänyt yhtä lailla instrumentalistipuolen aktiivisena.
–Sitä paitsi on helpompi myydä yhden esiintyjän kuin bändin keikkoja, hän nauraa. Multi-instrumentalistin kaapista löytyy niin keltti- kuin goottiharppu, erilaisia huiluja, kaksi jousipsalttaria, rebec, sinfonia, sopraanokrumhorn, rumpuja ja kelloja. Tenorikrumhorn on hankintalistalla.
Kuvassa Anneliina ja Simon Cappin hänelle rakentama goottiharppu.
Soittimien hankinta vaatii omistautumista, sillä päteviä tekijöitä on Euroopassa vain kourallinen ja hinta nousee helposti tuhansiin euroihin. Viulua muistuttavan rebecinsä Anneliina on tilannut puolivalmisteena Englannista viimeistelyohjeineen, kampiliiran tapainen sinfonia on Virosta ja kaksoisnokkahuilu Italiasta. Kehärummun tekijä löytyi lähes kotikulmilta, Iitistä.
Monen soittimen sujuva hallinta on haastavaa, ja Anneliina huomauttaakin, ettei missään nimessä hallitse mitään niistä täydellisesti. Vanhaan musiikkiin kuuluu kuitenkin svengin ja meiningin lisäksi myös tietynlainen särö ja, kuten Anneliina ilmaisee, rupuisuus; viimeistelemättömyys on musiikkiin ja esityskulttuuriin lähes sisäänkirjoitettu.
–Se on mulle täydellistä, koska se on epätäydellistä – ettei puutu epätäydellisyys, hän muotoilee. Koskinen kokee olevansa jatkuvasti matkalla, oppivansa koko ajan lisää ja löytävänsä uusia soundeja, ja mitä ilmeisimmin nauttii siitä. Lisäksi kirkas, joustava sopraanoääni on esiklassiseen musiikkiin kuin luotu, joten musiikin tekeminen sillä omimman tuntuisella alalla palkitsee.
Konsertin kuulijalta mahdolliset epätäydellisyydet jäivät huomaamatta, kun kaikki ui korviin kauniissa, syvästi tulkitussa elävän musiikin paketissa. Kysyttäessä puutarhakeinussa istuva enkelikutrinen sopraano kertoo unelmansa: -Kun joskus saisi vielä fiidelin!
Sanna Kola
Artikkeli julkaistu alun perin TVM:n Esclamazione!-jäsenlehdessä 18.8. 2014.
