Arkistojen kätköistä -sarja uudelleenjulkaisee valikoituja TVM:n vanhan blogin pimentoon jääneitä ja seuran alkuaikojen Esclamazione!-nettilehdessä julkaistuja artikkeleja.
Latinankielisen tekstin suomentaminen poikkeaa jo ”teknisestikin” monessa suhteessa nykykielten suomentamisesta. Samoin kuin omassa suomen kielessämmekin latinassa on monimuotoinen verbijärjestelmä ja nominit taipuvat sijoissa, pääsääntöisesti viidessä. Verbeillä on neljä taivutusluokkaa, konjugaatiota, ja substantiiveilla viisi deklinaatiota, adjektiivit taipuvat näistä kolmen mukaan. Toisiinsa liittyvät sanat saattavat varsinkin runoudessa myös olla hyvinkin kaukana toisistaan.
Pelkät sijapäätteet sinänsä eivät tosin vielä ratkaise mitään, sillä sama pääte voi viitata useisiin eri sijamuotoihin. Latinankielisessä tekstissä esimerkiksi -us-pääte voi merkitä toisen taivutusluokan eli deklinaation maskuliinin (filius) tai feminiinin (ulmus) yksikön nominatiivia, kolmannen deklinaation neutrin yksikön nominatiivia (litus), neljännen deklinaation yksikön nominatiivia (gradus) ja genetiiviä. Vastaavasti -a-pääte voi merkitä ensimmäisen deklinaation feminiinin (puella) tai maskuliinin (poeta) yksikön nominatii-
via ja ablatiivia tai toisen ja kolmannen deklinaation neutrin monikon nominatiivia ja akkusatiivia (hospitia, scelera).
Substantiivin yhteydessä käytetty adjektiivi taas saattaa paitsi sijaita etäällä pääsanastaan myös poiketa pääsanan päätteestä, jos substantiivi ja adjektiivi taipuvat eri deklinaation mukaan: esimerkiksi filius bonus (’hyvä poika’) mutta filius dulcis (’suloinen poika’), ulmus parva (’pieni jalava’), litus saxosum (’kivinen ranta’), puella pulchra (’kaunis tyttö’) mutta puella amabilis (’rakastettava tyttö’), toisaalta taas poeta amatus (’rakastettu runoilija’).
Nykykielten, varsinkin latinan tytärkielten romaanisten kielten, tuntemuksesta on apua latinankielisen tekstin avaamisessa, mutta muut kielet voivat aiheuttaa myös sekaannusta. Esimerkiksi italian discutere-verbi tarkoittaa keskustelua ja kiistelyä, latinassa samalla ja aivan samannäköisellä verbillä taas on hyvin konkreettinen merkitys ’pilkkoa’. Samoin jotkin latinan sanat muistuttavat nykykielten sanoja, esimerkiksi latinan dare-verbin (’antaa’) yksikön 2. persoona das voi äkkiseltään näyttää erehdyttävästi saksan määräiseltä artikkelilta tai saman verbin partisiippi dans ranskan prepositiolta… Latinan substantiivin sonus (’sävel, sointu’) ablatiivimuoto sono puolestaan voi vaikkapa laulun sanoissa helposti sekoittua italian essere-verbin samannäköiseen muotoon. Tällaisten banaalien sekaannusten vaara vaanii etenkin lyhyissä runosäkeissä ja laulujen sanoissa, kuten Carmina Buranan runossa 201: Tu das, Bacche…
Vanhoissa laulujen sanoissa näyttää olevan oma ongelmansa latinan -us-päätteen mahdollinen sekoittaminen italian -o-päätteeseen. Joskus voi olla kyse päätteen väärin korjaamisesta. Esimerkiksi 1600-luvun laulun Cedit hiems eminus viides säe saatetaan kirjoittaa Pharaonis impius captivos et miseros / Ducens ab imperio, choros usque superos. Oikea muoto olisi impio, koska adjektiivi ’jumalaton’ liittyy vähän jäljempänä olevaan imperio-sanaan (’johdattaen vangitut ja kurjat pois faaraon jumalattomasta valtakunnasta etc.). Nominatiivi- eli perusmuoto impius taas jäisi leijumaan ilmaan vailla pääsanaa. Aina ei liioin kannata luottaa muunkielisiin käännöksiin, kuten näiden sanojen epätarkka englanninnos osoittaa: Pharaonis impio (sic!) on käännetty englanniksi the impious Pharaoh.
Toisaalta taas latina on hyvin elliptinen kieli eli asia ilmaistaan usein lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä jättää kääntäjälle soveltamisen varaa. Latinalle on luonteenomaista esimerkiksi abstraktien substantiivien niukka käyttö, ja adjektiivista tai pronominista käytetään usein pelkkää monikon neutrimuotoa, jolloin kääntäjä voi lisätä asiayhteyteen sopivan substantiivin. Edellä mainitussa 1600-luvun laulussa on suomennettu onnistuneesti tällä tavoin käytetty adjektiivi arida ’kuiviksi maiksi’, frigida taas ’kylmyydeksi’.
Jos latinankielistä tekstiä siis lukee kuten englantia eli pyrkii vain päällisin puolin ymmärtämään sanojen merkityksen, menee usein metsään. Yleisin virhe on tekijän ja kohteen, subjektin ja objektin, sekoittaminen. Proosatekstissä lauseet voivat myös olla varsin pitkiä, joten tarkka lauseenjäsennys ja oikeiden sanojen yhteen liittäminen on olennaisen tärkeää.
Aulikki Vuola
Artikkeli julkaistu alun perin TVM:n Esclamazione!-jäsenlehdessä 18.8. 2014.
Alla TVM:n Stella aboensis -yhtye esittää yllä mainitun laulun Turun keskiaikamarkkinoiden vuoden 2020 verkkoversiossa (tarkimmat kuulijat erottanevat, onko impio-sana oikein vai korjattu väärin ;D).
