Ostin itselleni taannoin joululahjaksi ihan vanhanaikaisen cd:n. Kanteen präntätty titteli The Folk Seasons kiinnitti heti huomioni kun silmäni siihen osui. Sopivasti oikeaa ja samalla ihan väärää – sehän täytyi oitis hankkia.
Esittäjänä on Barocco Boreale solistinaan viulisti Kreeta-Maria Kentala. Myös Siiri Virkkala (viulu) sekä Andrew Lawrence-King (harppu, psalttari, regaali ja kantele) soittavat soolo-osuuksia levyllä. Vanhaan musiikkiin erikoistunut yhtye Barocco Boreale koostuu etupäässä pohjalaisista muusikoista, joilla on vahva side kansanmusiikkiin ja pelimannihenkeen.
Vaikka hankin levyn jo vuosi sitten, tuntui arvion kirjoittaminen nyt sopivan ajankohtaiselta (sen lisäksi, että nyt juuri on sattuneesta syystä runsaasti aikaa kaikkeen inspiroivaan). Suomen vanhan musiikin liitto Svamuli nimittäin valitsi noin viikko sitten Kreeta-Maria Kentalan Vuoden vanhan musiikin teko 2019 -tunnustuspalkinnon saajaksi. Palkinnon perusteluissa todettiin mm. seuraavasti: “Kentalan musikaalinen horisontti on laaja ja poikkeuksellisen monivivahteinen. Hän yhdistää ansiokkaasti musiikissa paikallista eli ”kaustislaista”, suomalaista ja eurooppalaista kulttuuriperintöä. Jo opiskeluaikana Ruotsissa ja Saksassa hankittu osaaminen näkyy. Vaikutuksen tekee myös toiminnallinen ja taiteellinen monipuolisuus ja pedagoginen omistautuminen sekä esiintymistilanteista välittyvä innostus ja energisyys.” Oheisesta linkistä voi lukea palkinnosta ja perusteista lisää.
http://svamuli.fi/vuoden-vanhan-musiikin-teko-2019-tunnustus-kreeta-maria-kentalalle/
The Folk Seasons -levy alkaa luonnollisestikin Antonio Vivaldin opus 8:n viulukonsertoilla 1-4, jotka nykyään ovat tunnettu tuttavallisesti “Vivaldin Vuodenaikoina”. Nehän taas ovat länsimaisen musiikinhistorian peruskauraa. Kliseistettyjä katkelmia vilisee ympäriinsä aina erinäisistä sketsiohjelmista auto- ja puhdistusainemainoksiin. Siltikin ne ovat aina säilyttäneet paikkansa ainakin allekirjoittaneen mielessä hyvänä musiikkina – eipä musiikki koskaan käytössä huonone.
Muistan lapsuudesta, että äidin Vuodenajat-LP vuodenaikojen vaihtelua kuvaavine omenakansineen oli yksi kiinnostavimmista klassisista levyistä. Uskon, että konserttoihin sisäänleivottu tarinallisuus auttoi suuresti asiaa; jokaiseen konserttoon liittyy kyseisen vuodenajan tapahtumia kuvaava sonetti, joka on kirjoitettu nuottirivien väliin vastaavaan musiikilliseen kohtaan. Ilman sonettejakin musiikista on kuultavissa selkeitä elementtejä, jotka antavat pontta mielikuvituksen laukkaan – ja tällä levyllä enemmän kuin koskaan ennen.
Linnun laulua matkivat ornamentit livertävät, nukkuvan paimenen koira haukkuu -kerrankin! (Yleensä se kuulostaa koiraa matkivalta alttoviululta.) Ukkonen jyrisee ja murisee jylhän matalalta, orkesterin violonet pitävät siitä huolen. Talven viimat pyyhkivät korvia ja kylmien jalkojen tamppauksen voi nähdä silmissään. Mukaan valitut soittimet täydentävät ilmaisua; kevään lintujen ääniä komppaavat raikkaat lintupillit, ja regaali rämisee niin hurjissa luonnonvoimain näytöissä kuin maalaiselämän juurevaa poljentoa tehostamassa.
Onnistuneet tehosteet ovat herkullinen kuorrute varsinaiselle leivälle: musiikin käsittelylle.
Fraseeraus on yksi suurimmista poikkeuksista verrattuna keskimääräiseen Vuodenajat-tulkintaan. Herbert Von Karajanin tulkinta määritti minunkin Vuodenajat-hahmottamistani melkoisen monta vuotta, sillä sitä kuunnellen kasvoin. Päähän oli suorastaan sementoitu kuulokuva siitä, että “tältä ne Vuodenajat nyt kuulostavat”. Sen takia pari ensimmäistä kertaa tätä levyä kuunnellessa tulikin reaktio “Eipäs! Ei näin! Noi meni väärinpäin! Hui! Voiks sen noinkin tehdä? Voi sen noinkin tehdä. Ymmärrettävä ratkaisu… Tää on loogista. Näin se menee tiettyki.” Levytys nyrjäytti minut miettimään teoksen nuottikuvaa ja ajattelemaan sen elementtejä uudestaan barokki mielessä. Voi hyvinkin olla, että itselleni levytyksen suurin anti on siinä, että sen ansiosta Vuodenajat kuulostavat nyt minusta barokkimusiikilta. Aikamoinen juttu, ottaen huomioon miltä ajalta teos on. O_O
Joku musiikinopettaja sanoi tuossa taannoin, että barokkimusiikissa ei ole muita volyyminvaihteluita kuin terassidynamiikka. Olen huikean onnellinen siitä, että Barocco Boreale on asiasta eri mieltä. Sävy- ja voimakkuuspalettia käytetään surutta laidasta laitaan. Ja todellakin, kuten yhtye sekä Kreeta-Maria Kentala antavat levynkansilehdykässä ymmärtää, improvisaatioissa on pelimannimaista särmää. Tämä ei tunnu sellaiselta “vakavalta taidemusiikilta” joka on museoitava, vaan ihan käyttömusiikilta. Aika särmä levytyksen puolesta puhuva asia lienee se, että säännöllisesti autossa kanssani matkustava 7-vuotias Loop-radiokanavan kuuntelija tuossa yksikin kerta kysyi pettyneenä, että “eikö meillä olekaan nyt mukana sitä vuodenaikalevyä?”. Erittäinkin käyttömusiikkia.
Sopii niin autoilu-, kuntoilu- kuin ompelumusaksi.
Minuun itseeni iskee kaikkein parhaiten Talven keskimmäinen osa Largo, johon continuoryhmä improvisoi takkatulen liekkien vivahtelun mieleen tuova intron ja outron, ja Kentalan sielukas viuluimprovisaatio sulattaa kuulijan lumen tapaan lätäköksi siihen takkatulen ääreen.
Olisi vähättelyä sanoa, että tämä levytys pyyhkii klassikosta pölyt. Se, mitä tämä enemmänkin tekee, on vanhojen kulahtaneiden maalien poisto, syväpuhdistus, rakenteiden kunnostaminen ja lopuksi uudelleenmaalaus historiallisesti informoidulla käytännöllä. Esine on uusi ja kirkas, kukaties erilainen kuin alunperin, mutta restauroitu rakastamalla ja kunnioittamalla sen alkuperää.
Vuodenaikojen lisäksi levyllä on (juuri kun LP:itä ajattelin, niin tulee mieleen, että B-puolimaisesti) Vivaldin viulukonsertot C-duurissa, a-mollissa ja D-duurissa, jälkimmäiset kaksi kahdelle sooloviululle. Nämä jatkavat levyn alkupuolella vakiinnutettua raikasta ja eläväistä linjaa. Vaikka säveltäjä ei ole liittänyt ilmaisun tueksi tekstiä mukaan, saavat soittajat tarkasti ja mittavasti irti pienistäkin musiikillisista aiheista. Erityisesti korvaa miellyttävät sähäkät jousten alukkeet, jotka monessa paikoin toimivat mukavasti rytmillisinäkin elementteinä.
Vanhan musiikin modernin nousun “grand old man” Andrew Lawrence King soittaa C-duurikonsertossa toisen osan soolojakson harpulla. Sellaistakaan ratkaisua en ole kovin usein (jos koskaan) tavannut, ja sen myötä ajatukset harhailevat pikku sivupoluille kelttilään ja täten myös kelttiläisestä musiikista elementtejä ammentavaan fantasiapelimusiikkimaailmaan. Henkilökohtaisesti positiivinen sivupolku sekin.
Ainoa, mistä voisin valittaa levyn kohdalla on se, että kansiteksteissä luvattu kantele jää luvattoman pieneen osaan kuulokuvassa. Onhan se toki vienoääninen soitin; siltikin harmillisen tarkkaan sitä joutui kaiken muun lomasta bongailemaan. Mutta loppupeleissä mauste on mauste eikä pääruoka – tarvitsisin itse tämän levyn aterioimiseen varmaankin oman pöytäkanteleen, jolla voisi lisätä maustetta itse maun mukaan. 😉
Kiitokset levyntekijöille, ilostutitte yllättävästi elämääni!
Levy löytyi turkulaisesta Ars Musica -liikkeestä, ja yhtyeen sivu löytyy osoitteesta baroccoboreale.fi. Tässä ei ole taustalla kaupallista yhteistyötä vaikka siltä voisi hyvin vaikuttaakin. Miusta on vaan oikein antaa kunnia sille jolle se kuuluu.
t. Santtu-pj
