Siirry sisältöön

Vanhan musiikin Turku eli historianörtin monodialogi

Nyt seuraa kaapista tulo: rakastan Turkua ja Turussa asumista. Sen verran olen vielä turkulaistumaton, että kehtaan noin sanoa. Arkisohjossa kahlatessa ei helposti tule huomattua, minkälaisen aarreläjän päällä tallustaa, mutta vanha totuus pitää tässäkin paikkansa: vain kaukaa näkee lähelle. Uskokaa tai älkää – olen muuttanut kaksi kertaa tarkoituksella Turkuun.

Että mitäkö tämä kaikki liittyy vanhaan musiikkiin? Aivan totaalisen oleellisesti! Nuorna kasvaessa tuolla kaukana idässä tämä Kouvolan flikka huudatti Retroveria (erittäin hyvä bändi muuten) nupit kaakossa sekä kopioi laittomasti Palestrinaa ja kumppaneita kirjaston levyiltä c-kaseteille – ja saattoi vain haikailla miljööseen, joka korreloisi millään lailla kyseisen musiikin kanssa. Turku häämötti mielikuvissa lähes epätodellisena eldoradona, johon ehkä jonain kauniin utopistisena päivänä pääsisi fiilistelemään. Miettikää: keskustassa kävellessä Suomen kulttuurihistoria on vähintään keskiajalta lähtien siinä parin metrin päässä jalkojen alla, ja vieläpä monilla kulmilla pystyssä maan päälläkin. Samoissa kirkoissa lauletaan toisinaan yhä edelleen samanlaista gregorianiikkaa kuin seitsemisensataa vuotta sitten. Cool!!

Vuosia täällä asuneena jaksan vieläkin hengähtää ihastuksesta ja hilpeydestä, jonka aiheuttaa se, että lyhyen kävelymatkan päässä kotoa pystyn näkemään kolme keskiaikaista kirkkoa yhdellä silmäyksellä – ei ole muissa Suomen kaupungeissa moista näkymää.

Ja linna sitten! Saattaapi olla että hyperventiloin jos alan sitä enemmin erittelemään. Mutta pointti tuli ehkä jo selväksi.

1980-luvulla rakennetuissa kaupungintaloissa ja seurakuntasaleissa on mahdollista esittää vanhaa musiikkia siinä kuin muutakin. Been there, done that. Ja eikö muka ole aivan yhtä epäaikaista esittää varhaisrenessanssimusiikkia 1700-luvulla pykätyssä rakennuksessa? Touché! Koettuani jonkin asteisen aikuistumisen olen ihan jopa miettinyt asiaa. Musiikki on ihmisen sisimmän ulkoistettua ääntä, ja samantekeväähän se loppupeleissä on, missä olosuhteissa sen kokee. Onko?

Musiikkiin liittyy mielestäni olennaisesti estetiikka (tai vaihtoehtoisesti sen puute). Nuorena ja kiihkeänä olin sitä mieltä, että vanhaa musiikkia esittäessä täytyy vaatteidenkin olla autenttisuutta tavoittelevia, jotta kokemus on täydellinen. Ei minua haittaa vieläkään ”sukkahousuissa soittaminen”, päinvastoin. Mutta olen pelkistänyt näkemystäni sikäli, että riittää, kunhan asiat pyritään toteuttamaan jonkin asteista autenttisuutta hakien sen aspektin suhteen, joka lopulta jotain merkitsee – kuulokuvan. Siksi autenttisuuteen pyrkivät soittimet. Siksi autenttiset viritykset. Siksi autenttista noudatteleva laulutyyli.

Ja siksi autenttiset musisointipaikat! Palataanpa gregoriaaniseen lauluun. Se tuppaa kuulostamaan erilaiselta musiikkiopiston akustiikkalevyin vuoratussa luokassa kuin tuomiokirkon holveista kimpoillessaan – koska viimeksi mainitun kaltaista ympäristöä silmälläpitäen se kuitenkin on muotoiltu.

Yleisesti ottaen, ehdottomasti kannatan musiikkiperinteiden sekoittamista ja vanhojen ja uusien äänimaailmojen fuusioitumista sekä musiikin viemistä mitä odottamattomimpiin paikkoihin. En haikaile keskiajalle (enää). Mutta silloin, kun pyrin toteuttamaan ja kokemaan elävästi sen, mitä vuosisatoja sitten mietiskellyt mieli on saattanut paperille (joka tuli tietysti äsken huippupäheestä lasertulostimesta), jokin tunteissani vastaa aivan erityisellä tavalla, jos ympäristö millään lailla vastaa kuulokuvaa. Kokonaiselämys on enemmän kuin osiensa summa.

Ikuisuuskysymys tietysti on, onko musiikin tekeminen järjen vai tunteen asia.

t. historianörtti S. Kola

p.s. Ja hei, let’s face it: kontratenorin äänessä on sitä jotain

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

3 + one =