Siirry sisältöön

Heippa taas!

Äsken alkoi tammikuu ja uusi hallitus aloitti toimintansa ja miekin aloitin ekaa kertaa elämässäni puheenjohtajan hommat. Ja nyt on yhtäkkiä kesäkuu. Täytyy sanoa, että Suomessa - tai ehkä muuallakin, en tiedä - yhdistystoimintaan liittyy aikamoisen paljon muutakin hommaa kuin juuri sitä, minkä vuoksi yhdistys on pystyssä (oiskohan tämä yksi syistä siihen, että aika on lentänyt tavallistakin nopeammin? 😉 ). Kaikki lienee tarkoituksenmukaista ja mietittyä, mutta jos jotakin sais lainsäädännöltä pyytää niin jonkunlaista systeemin kevennystä sen mukaan, kuinka isosta yhdistyksestä on kyse. Äskettäin olin lopettamassa erästä toista, vanhaa yhdistystä, jonka jäsenmäärä oli ollut päälle sadan joskus, viime vuosina alle parikymmentä, ja yhdistyksenpyörittämisvelvollisuuksien käytyä liian raskaiksi (koska samoinahan ne pysyivät) koko yhdistys laitettiin lopulta alas.

Mutta Turun Vanha Musiikki ry ei ole loppumassa mihinkään, jestas! Mehän olemme vain kasvamassa ja nuoria vielä ollaan; ensi vuonna vasta viisivuotiaita. 🙂 Teknisesti ottaen ensi syksynä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun istuimme monia iltoja mm. silloisen ravintola Bremerin, olisko nykyään nimeltään Löytö, holvien alla ja suunnittelimme ihan oikeasti vanhan musiikin yhdistyksen perustamista - ja riittävän byrokraattisen väännön seurauksena siitä tuli täyttä totta ja konkretiaa. Sen jälkeen on ollut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä niinkin marginaalista juttua kuin vanhaa musiikkia Turun kolkilla, ja vieläpä jossain määrin palkkaakin artisteille maksaen - ei ole itsestään selvää tuokaan tässä maailmassa. Eli tarvetta on yhdistykselle ollut, ja se on täyttänyt tarkoitustaan mukavasti jo näinä kuluneina alkuvuosina.

Ja se on mukavaa, ettei yksin ole tarvinnut olla. Olemme tehneet yhteistyötä lukuisten tahojen kanssa, muun muassa Museokeskuksen, Turun kaupungin, Paraisten barokkiseuran sekä Tampereen vanhan musiikin ystävien kanssa. Itse henkilökohtaisesti olen päässyt tutustumaan moniin uusiin vanhan musiikin rakastajiin ja sen kanssa eri lailla puuhaileviin ja työskenteleviin. Tätähän varten tämä härdelli perustettiin, eikös? 🙂

Pähkinänkuoreen mahtuva yhdistyksen kuvailu, jota pieteetillä muotoilimme silloin joskus, kertoo mm., että yhdistyksen tarkoitus on edistää vanhan musiikin harrastusta, esittämistä, tuntemusta ja opetusta. Sitä tässä on puuhailtu, joskin tuota opetuspuolta voisi puuhailla enemmänkin - tosin lastenkonserttisarjaamme voi pitää mielestäni hyvällä omallatunnolla opetustyönä. Joka tapauksessa tulevana 5-vuotisjuhlavuonna asiaan voisi kiinnittää enemmänkin huomiota...

Kaiken kaikkiaan hyvä fiilis Turun Vanha Musiikki ry:n suhteen tässä ja tänään. Kesätauko on kiva asia tähän väliin, Suomen kesä on täynnä niin musiikillisia kuin historiallisia ja molempia elementtejä sisältäviä elämyksiä! Ainakin Turun keskiaikamarkkinat on koluttava jälleen. 😀 Ja tauon jälkeen on hauskaa lähteä rakentamaan 5-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Pysyhän kuulolla!

Ihanaa kesää kaikille!

t. Santtu K, pj

ps. Jos mielesi sopukoissa pyörii jokin vanhaan musiikkiin jollain lailla liittyvä seikka, pohdinta tai asiakokonaisuus, joko asiantuntijan tai vanhasta musiikista muuten nauttivan näkökulmasta, rohkaise mielesi ja lähetä meille postia osoitteeseen info@turunvanhamusiikki.fi, niin julkaisemme sen tässä blogissa. 🙂

Oivallista pyhäinpäivän iltaa.

Toisinaan tulee luettua matkakertomuksia kaukaisiin ja eksoottisiin maihin tai maailman urbaaneihin metropoleihin. Minä puolestani päätin kirjoittaa matkakertomuksen Lempäälään.

Ja Lempäälään olin matkalla siis tämän

Henkilön Turun Vanha Musiikki ry / Tidig Musik i Åbo rf kuva.

takia.

Nyt se alkaa!

Tänä aamuna olin matkalla Annin Siwalle, joka ei ole Annin, eikä enää Siwakaan, kun minulle tyyttäili valkoinen auto, ja kaarsi parkkiin viereeni. Koska auton sisältä löytyi melkoisen tuttuja ihmisiä, hyppäsin sisään ja lähdin matkaan. Poimittuamme mukaan vielä yhden kappaleen sellistejä (sello matkusti toisessa autossa) kurvasimme kohti Tampereen valtatietä.

Ilma oli parahultainen; vastaan ei tullut sadetta, jäätä eikä auringonpaistetta. Rapaa roiskui tuulilasiin muista autoista, mutta - toisin kuin minulla (ja olisin sitä siis tarvinnut; putsasin silmälasit sen sijaan kaulahuiviin) - kuskillamme oli lasinpesunestetta varastossa, joten näimme myös eteenpäin. Matka kului mukavasti ja peurattomasti Ilmarin valkoisessa autossa (merkki kuulosti naisen nimiseltä), seuranamme Anna sekä Linda. Sivupolulle harhauduimme ainoastaan Urjalan Makeistukun kohdalla. Sopraanolle salmiakkia!! 😀

Lempäälän Pyhän Birgitan kirkolle navigoituamme meidät otti vastaan kanttori Pietari Korhonen lämpimästi ja mukavia jutustellen. Hän kertoi kaiken olennaisen päivän kulusta sekä muusikoiden aterioimis- pukeutumis- ja saniteettitiloista. Sitten hän jätti meidät tutustumaan kirkon akustiikkaan ja hiomaan viimeisiä kulmia päivän musiikista.

Akustiikka olikin erittäin miellyttävä ja helppolauluinen, kirkko vanha ja kaunis ja moni-ilmeinen. Alkuperäisen keskiaikaisen kerrostuman lisäksi interiöörissä ovat läsnä keskimäärin 1800-luku sekä (muistaakseni) 60-lukuiset kauniin tummanruskeat urut.

Kuva treeneistä (allekirjottaneella on takki, koska kylmä!)

Henkilön Mats Lillhannus kuva.

(kuva: Mats Lillhannus)

Kuvassa siis konsertissa käytetty kannettava sähköurku, jonka nätit lasimaalaukset eivät valitettavasti näy, mutta ovat nätit. Sanasta sähköurku tulee tosin mieleen jotain kammottavaa 70-luvulta, joten todettakoon, että se on ihka oikeasti uruksi tunnistettava soitin, joka toimii sähköllä, ja jossa on cembalokin samassa paketissa. Ja lyhyen kokemuksen perusteella voin sanoa, että se imitoi kyseisten soittimien kosketusta ja attakkia melko hyvin. Joku asiaan perehtynyt saa kertoa asiantuntevammin asiasta... vaikkapa kirjoittamalla blogikirjoituksen soittimesta! 😀

Treenien jälkeen tarjoiltiin soittajille soppaa! Ja onneksi myös laulajille. 😉 Todella hyvää kanakeittoa saimme mahan täydeltä seurakuntatalolla, ja kahvit päälle. Nam! Sen jälkeen ei muuta kuin vaan rytkyt niskaan ja keikalle!

Kirkko oli aika hyvällä prosentilla täysi, johtuen joko siitä, että konsertin jälkeen seurasi kynttilähartaus, tai siitä, että Tampereen vanhan musiikin yhdistys ja Lempäälän seurakunta oli mainostanut meitä hurjasti, tai sitten molemmista. Joka tapauksessa mukavaa esiintyä täydelle salille.

Aloitimme De Profundiksella, joka lähtikin upean raskassoutuisesti ja syvästi velloen liikkeelle, ja eteni kevyiden ranskalaisten kuvioidensa kautta viimeisen osan Requiemiin, jonka alkupuolen melankolia valui kyyneleisesti eteenpäin, kunnes päättyi valoisaan ja tanssilliseen Et lux perpetuaan.

Beatus vir taas teki toisenlaisen kaaren, alkoi intiimimmästä, kevyemmästä ja herkemmästä tunnelmasta, käyden jälleen tanssillisten osien kautta kohti loppua, joka kohosi soittajain ja laulajain yhteiseen täyteläiseen Glorian loppuhuipennukseen. Ah!

Kaiken tuon hypetyksen jälkeen voi tietystikin todeta, että livemusiikista oli kyse, ja kaikenlaista pientä sattui ja tapahtui ja ilmeni matkan varrella. Uskon, että kokemus oli yleisölle kuitenkin hieno ja positiivinen, ja itsellä oli semmoinen olo, että päästiin tekemään monasti ihan musiikkiakin. 😉 Ja äänikin se sieltä lopulta aukesi.

Konsertin jälkeen saimme ruusut! Allekirjoittanut, ruusu ja Lempäälän kirkko:

ruusukuva

Kotimatka sujui melkoisen sutjakkaasti valkoisessa autossa (jonka takaoven kahva on jotain ihan käsittämätöntä!!), vieläkään ei näkynyt jäätä, sadetta tahi aurinkoa (koska se laski). Ehdin saunaankin kaiken tämän päälle! 😀

Sitten tiedoitus kaikille tiellä liikkujille: Näimme paluumatkalla kymmenisen peuraa (vai lienevätkö kauriita nykyisin oikeaopillisesti), joista yksi seisoi tien laidassa ja toinen ylitti tien justiinsa edellä ajavan auton editse. Joten ei ajella siellä miten sattuu ja katsellaan eteenpäin ja ympärille eikä ohitella miten päin vain!

 

toivottelee Santtu K, varapj

ps. Huomenna sunnuntaina sitten uudestaan Turun Maarian kirkossa klo 19.30! Be there! 🙂

Taisin lupailla seuraavaa kirjoitusta kesän jälkeen... Nyt on ainakin kesän jälki. 🙂

Muutama historiaan lähes kadonnut helmi vielä tässä tarjolla vuoden 1945 tieteellisestä tietokirjasta "Sävelten mestareita". Tätä ette tienneet eikä teidän tarvinnutkaan tietää Suurista Säveltäjistä.

Ensiksi itseoikeutetusti:

Johann Sebastian Bach

Bachin kantaatit rikkovat sen yhä vieläkin vallalla olevan kuvitelman, että Bach oli kylmä, matemaattisen tarkka. Ne paljastavat hänet mitä herkimmäksi ja tunteellisimmaksi taiteilijaksi, jolla oli runoilijan sielu ja maalarin silmä. Muusikkona ne julistavat hänet mestariksi, jonka ammatillinen osaaminen oli täydellistä, teknillinen taito ihmeellistä, hämmästyttävää.

Elämäkerran kirjoittajat kuvaavat hänet luonteeltaan tyytyväiseksi, lämmintä ja inhimillistä huumoria omaavaksi ja seurassa hilpeäksi mieheksi. Maalliset asiat eivät häntä sanottavasti kiinnostaneet. Hän teki suunnattomasti työtä ja puhui taiteestaan suorastaan hätkähdyttävän vaatimattomasti. Erään ystävän kerran kysyessä, miten hän selitti ainutlaatuisen mestarillisen tekniikkansa, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Olen tehnyt kovasti työtä.”

Lukuun ottamatta satunnaisia kahnauksia Tuomas-kirkon virkamiesten kanssa, jotka eivät oivaltaneet olevansa tekemisissä vertaansa vailla olevan neron parissa, Bachin elämän loppuvaiheet olivat kiinteän työteliästä aikaa.

Virkamies-parat, kun eivät tienneet sitä, mikä vuonna 1945 tiedettiin kivenkovana faktana. Mielipiteillähän ei siis tietenkään ole tässä osaa eikä arpaa. 😉

 

Giovanni Battista Pergolesi

On kuvaavaa Pergolesin persoonallisuudelle, että hän sairaana ja kuolema kasvojen edessä sävelsi hilpeän, rahvaanomaisen pilailun, satiirisen scherzon kapusiinimunkeista.

Pergolesi itse johti säveltämänsä oopperan L'Olimpiade Tordinona-teatterissa Roomassa, mutta esitys epäonnistui melkein täysin. Joku lehteriltä heitti appelsiinin säveltäjän päähän.

Ei mennyt noin niin kuin ihan putkeen...

 

Wilhelm Friedemann Bach

Persoonallisuutena W.F. Bach on ollut monenlaisen pohdinnan alaisena; romanttisessa novellissaan Brachvogel käytti häntä päähenkilönä ja hänestä on jokin vuosi sitten tehty myös kiintoisa äänielokuva. [!!!!] Hän oli saamaton, ja hänen käytöksensä sukulaisia ja tovereitakin kohtaan oli epäystävällistä. Tavoiltaan hän oli karkea, itsekäs ja kaiken lisäksi hyvin omituinen. On todellakin hämmästyttävää, että tämänluontoinen mies sai aikaan suuren määrän arvokasta musiikkia.

Miksi jättää mielipiteet tietokirjasta pois kun ne voi kertoakin?

 

Christoph Willibald Gluck

Ei voi olla ohi mennen mainitsematta sitä suorastaan nerokasta tapaa, jolla Gluck sekä Orfeossa että Alcestessa käyttää duurisävyistä melodiikkaa mitä syvimmän tuskan ilmaisuun. Sekä Orfeuksen laulu kuolleen Euridicen ruumiin ääressä että Alcesten Styx-virran vierillä laulama valitus ovat sitä Gluckia, jota kuullessa epäämättömästi tulee mieleen kreikkalainen korkeasti eetillinen draamataide. Näiden jalopiirteisten sävelmälinjain ilmaisema tuska kohoaa yli tavallisten maallisten tunnemittain.

Tämän katkelman valitsin, koska siinä niin hienosti huomioidaan se ihana tosiseikka, josta itsekin olen vuosien varrella vaahdonnut, että maailman ihan-melkein-melankolisin-ja-ihanin aaria menee C-duurissa! Sitäpaitsi on tuossa ylevöittäviä sanavalintojakin.

 

Franz Joseph Haydn

Haydn oli keskikokoinen ja hänellä oli hyvin lyhyet jalat. Hänen kasvonsa olivat tummat ja rokonarpiset, nenä pitkä ja kaareva ja silmien ilme lempeä ja avoin. Hän käytti aina tekotukkaa, jossa oli sivukiharat ja palmikko. Hän piti itseään hyvin rumana ja oli aina ihmeissään siitä, että niin monet huomattavat naiset olivat hänestä kiinnostuneita.
Haydnin anteliaisuudesta, lämminsydämisyydestä ja yksinkertaisuudesta on usein puhuttu. ”Jokainen voi nähdä katseestani”, hän sanoi kerran eräänä pienen itsekehuskelun hetkenä, ”että olen hyväluontoinen henkilö”. Luonteeltaan hän oli säästäväinen, työteliäs ja äärimmäisen järjestelmällinen. Hänellä oli aurinkoinen huumorintaju ja rakastettava mielenlaatu. Hän ei ollut erikoisen sivistynyt, luki hyvin vähän ja tunsi ainoastaan pintapuolisesti musiikin ulkopuolella olevia asioita. Säveltäessään hänellä oli yllään parhaat vaatteensa, timanttisormuksensa ja kauneimmat koristeensa.

Kyllä edelleenkin olis mielenkiintosta tietää noin yksityis- ja henkilökohtaisten tietojen lähteet! Lisäksi kirjassa kuvataan outo episodi siitä, mitä tapahtui Haydnin päälle säveltäjän kuoleman jälkeen. Vuonna 1945 proseduuri oli vielä kesken, enkä ole guuglannut, mitä sittemmin on tapahtunut. Itse kukin voi tässä punnita mielenkiintonsa syvyyttä asiaan ja tehdä aiheelliset johtopäätökset guuglaamisen olennaisuudesta omalta kohdaltansa.

 

Ja seuraavaan heppuun on hyvä lopettaa tämä wanhan musiikin katsaus, vaikka kirjahan toki on vasta aika alussa.

Johannes Chrysostomus Wolfgangus Theophilus Mozart

Mozart oli lyhyt ja hoikka. Vaikka hänen päänsä oli ruumiiseen verraten hieman liian suuri, hänen sopusuhtaiset piirteensä tekivät hänet hyvin miellyttävän näköiseksi. Hänen ilmeensä oli miltei naisellisen lempeä, ja hänen poskensa olivat aina sairaalloisen kalpeat. Hänen läpitunkevat silmänsä olivat puhuvan ilmeikkäät. Hänen tukkansa, josta hän oli erikoisen ylpeä, oli hyvin tuuhea ja runsas.

Hillittynä, pikkuseikkoja myöten hyvin pukeutuneena – hän esiintyi usein pitseissä ja jalokivissä – ja käytökseltään viehättävänä Mozart teki miellyttävän vaikutuksen kaikkiin, joiden kanssa joutui tekemisiin. Vaikka hän oli luonteeltaan sulkeutunut, hän rakasti hauskaa seuraa. Hän jumaloi tanssia, ja vain vaivoin onnistui Konstanzen estää häntä käymästä maineeltaan hämäräperäisissä paikoissa. Virkistyksekseen hän pelasi keilaa ja biljardia. ”Hän oli tavallisesti iloinen ja hyväntuulinen”, Konstanze Mozart kertoi, ”harvoin surullinen, vaikkakin toisinaan mietteliäs. Hänen puheäänensä oli lempeä, paitsi milloin hän musiikkia johtaessaan muuttui äänekkääksi ja tarmokkaaksi – silloin hän vieläpä tömisti jaloillaan metakan kuuluessa pitkän matkan päähän.”

Ihan loppuun lainaus Mozartin omasta kynästä hänen kirjoittaessaan siskolleen:

”Suo anteeksi huolimaton sovitelma. Olin säveltänyt fuugan ensiksi ja kirjoittaessani sitä puhtaaksi suunnittelin preludia.”

Muita lainauksia Mozartin kirjeistä ja päiväkirjoista en tähän sisällytä, ne vaatisivat oman blogitekstin tai väitöskirjan (jollaisia varmaankin jo aiheesta muutamia on tehtykin), sitäpaitsi jätettäköön tässä kirjoituksessa kakkahuumori vähemmälle. Erään esimerkin (englanniksi väännettynä) voi iltansa ratoksi käydä vilkaisemassa esimerkiksi tuolta:

http://www.lettersofnote.com/2012/07/oh-my-ass-burns-like-fire.html

Kyl vaan historia on loputtomasti ja alati mielenkiintoista! Etenkin se historia, jossa tarkastellaan sitä, miten jossakin kohtaa historiaa tarkasteltiin jotakin aikaisempaa kohtaa (sillä on varmaan joku pähee nimikin).

Hyvää yötä!

sanoo SK, vielä vara-pj

 

wp_20170612_23_15_46_proKirja on vuodelta 1945, ja sen on toimittanut Sulho "Taas-kaikki-kauniit-muistot" Ranta. Ostin sen joskus teini-iän hurmoksessa jostakin divarista, ja olen säännöllisesti viihtynyt sen parissa. Faktatiedot säveltäjistä löytyy tiettykin helpoimmin ja nopeimmin interneetistä, mutta kuka kaipaa pelkkiä kylmiä faktoja, kun tarjolla on sen kaiken lisäksi kaunokirjallista kaunokieltä sekä upean elaboraattisia luonnehdintoja säveltäjien persoonista ja eritoten "neroista". Sitäpaitsi vanha paperi ja pölyhän tuoksuu koukuttavalta. 😉

Miusta on tavattoman mielenkiintoista tämmösenä avaruusajan 2000-lukulaisena (joka edelleen jostain syystä odottelee niitä lentäviä autoja) katsoa taaksepäin sitä, miten 1940-luvulla katsottiin menneeseen (sivumennen sanoen vuodesta 1945 on 72 vuotta, ja siitä 72 vuotta taaksepäin taas oli vuosi 1873 - oivasti perspektiivinen juttu). Poliittinen korrektius oli aika lailla vielä lapsenkengissään, ja asiat sanottiin jotakuinkin turhia kursailematta.

Joku muistanee musahistorian tunnilta surullisen tarinan vanhasta kunnon Lullysta, joka hakkasi itsensä tahtisauvalla hengiltä. Se on yksi lukuisista anekdooteista, joita säveltäjistä on aikojen kuluessa kerrottu, muttei välttämättä edes värikkäin. Ihana "Sävelten mestareita" -opus tarjoilee lavean kattauksen sekä anekdootteja että luonne- ja ulkonäkökuvauksia säveltäjistä (ja kaikki tämä ilman lähdetietoja! ;-p), seuraavassa parhaita poimintoja - kaikki siis suoria lainauksia. Uskoo kaiken ken tahtoo. 😀

 

Giovanni Pierluigi da Palestrina

Tarina kertoo, että pian Roomaan saapumisensa jälkeen v. 1540 Palestrina kulki kerran S.Maria Maggiore-kirkon kuoron jäljessä laulaen itsekseen kävellessään. Kun kuoronjohtaja kuuli pojan laulavan, hän ihastui siinä määrin tämän kauniiseen ääneen, että pyysi häntä liittymään kuoroonsa.

Uusi paavi Paavali IV antoi valita uudet laulajat paavilliseen kuoroon. Tällöin Palestrinakin erotettiin, lähinnä sen vuoksi, että hän oli naimisissa. Naimisissa olevia jäseniä ei paavilliseen kuoroon näet hyväksytty. Kerrotaan tämän erottamisen koskeneen säveltäjään niin pahasti, että hän sen johdosta joutui olemaan useita viikkoja vuoteenomana hermostohäiriöiden tähden.

 

Orlando di Lasso

Münchenin hovisoittokunnan johtajan ja hovikapellimestarin virkaa Lasso hoiti lähes kuolemaansa saakka. Suoritettu jättiläistyö vaati kuitenkin veronsa: viimeisinä elinvuosina suuren säveltäjän henkinen vireys herpaantui, ja hän kuoli mielisairaana kesäk. 14 p. p:nä 1594.

...ICD-10-tautiluokitus ei ollut vielä saavuttanut huippuaan...

 

Claudio Monteverdi

Monteverdista tiedetään, että hän oli tavoiltaan vakava ja yksinkertainen, käyttäytyi tyynesti ja arvokkaasti ja oli orkesterinjohtajana ylpeä ja täynnä itseluottamusta. Hän oli hyvin perillä klassikoista ja filosofiasta. Hänen koko elämänsä kului ankarassa työssä, ja ainoa huvitus, jonka hän salli itselleen, oli alkemian harrastus.

 

Antonio Vivaldi

-- hauska kasku: ”Eräänä päivänä Vivaldin ollessa mukana messussa hänen mieleensä tuli fuugan teema. Hän jätti siinä paikassa alttarin ja meni sakaristoon kirjoittamaan teemaa muistiin. Sitten hän palasi alttarille lopettamaan messua. Vivaldi vietiin tämän johdosta tutkittavaksi, mutta vapautettiin rangaistuksesta, koska hän oli muusikko ja siis vähän hullu; tämän jälkeen ei hänen myöskään tarvinnut ottaa osaa messuun.
Hän oli erikoisten vastakohtien mies: Heikko ja sairas, mutta kuitenkin elävä kuin tulenleimaus; nopea vihastumaan ja yhtä nopea rauhoittumaan; milloin maallismielinen, milloin taas taikauskoisen hurskas; tarpeen vaatiessa nöyrä, toisinaan taas itsepäinen; mystiikkaan taipuva, mutta kuitenkin aina valmis palaamaan maan päälle, kun hänen oma etunsa sitä vaatii.”

 

Georg Philipp Telemann

”Jos Telemann olisi pitänyt parempaa huolta nerostaan eikä olisi ottanut vastaan liian monia sävellystehtäviä, hän olisi ehkä jättänyt historiaan syvemmän jäljen kuin Gluck”. Suuret säveltäjät ja arvostelijat ovat aina pitäneet Telemannin neroa arvossa.

Maailman paras ilmaisu tuo nero! ;-D

 

Jean-Philippe Rameau

Ken näki laihan ja pitkän, melkein köyhästi pukeutuneen muusikon 1750-luvulla kävelevän pitkin Rue de Bons Enfantsia Boulognen metsää kohti tai tinkivän jonkun kaupustelijan kanssa kuin penniä soikeaksi venyttäen, ei voinut ulkonäöstä tai tavoista aavistaa, että kysymyksessä oli kuuluisa teoreetikko ja säveltäjä.

...eivät nykyään enää kirjoita tieteellisissä tietokirjoissa ihan noin kaunokirjallisia...

 

Ja pari ylimalkaista sanaa Händelistä.

Georg Friedrich Händel

Händeliä sanottiin tavallisesti 'suureksi karhuksi'. Hän oli valtavan iso, hartiakas, lihava mies, jolla oli suuret kädet ja suunnattomat jalat; hänen käsivartensa ja reitensä olivat suorastaan mahtavat mittasuhteiltaan. Hän käveli polvet koukussa, heilahdellen raskaasti molemmille puolille, hyvin suorana. Pää oli taipuneena taaksepäin ikään kuin valtavan, valkoisen peruukin painamana tekokiharoiden pudotessa raskaina olkapäille. Hänellä oli pitkät, hevosta muistuttavat kasvot, jotka iän mukana muuttuivat härkämäisiksi ja joiden piirteet hukkuivat ihran paljouteen. Kasvoihin kuuluivat vielä riippuvat posket ja kolminkertainen leuka, suuri, paksu ja suora nenä sekä punaiset, pitkät korvat. Händelin katse oli suora, mutta rohkeitten silmien nurkassa piili ivallinen pilkahdus. Suuri, mutta kaunismuotoinen suu saattoi toisinaan vetäytyä pilkalliseen hymyyn. Kasvojen ilme oli vaikuttava ja ystävällinen. Lisäksi Händel oli huumorintajuinen. Hän osasi piloillaan esiintyä 'tekotyhmänä' niin hullunkurisesti, että kaikkein vakavimmankin oli pakko purskahtaa nauruun, hänen itsensä pysyessä äärimmäisen totisena. Hän oli myös verraton kaskunkertoja. – Suuttuessaan tämä valtava lihamassa saattoi joutua vapisuttavan raivon valtaan. Hän kiroili melkein joka lauseessa. Mutta ilkeä hän ei ollut. 'Hän voi kyllä olla raaka ja käskeväinen', Burney sanoo, 'mutta ei ensinkään pahansuopa'. Hänen pahimmissa vihanpurkauksissaankin oli alkuperäistä luonnollisuutta, joka yhdessä hänen huonon englanninkielen taitonsa kanssa teki ne auttamattoman koomillisiksi. Samoin kuin Lullylla ja Gluckilla oli Händelilläkin taito käskeä. Hänessä yhdistyi, niin kuin edellä mainituissa säveltäjissäkin, kiukkuinen kiivaus, joka ei kärsinyt mitään vastaan sanomista, älykkääseen hyvänluontoisuuteen, joka ihmisten turhamaisuutta haavoitettuaan osasi taas parantaa aiheuttamansa haavat. Tätä itsevaltaista, kiivasta luonnetta, jossa vihan ja viisauden puuskat vaihtelivat, piti kurissa verraton itsehillintä. Sivullisella ei ollut aavistustakaan hänen hermojännityksestään enempää kuin niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, joita hänen oli täytynyt kestää saavuttaakseen mielentyyneydeltä vaikuttavan itsehillintänsä.

Tästä ois oikeasti kiva löytää lähdetiedot.

 

Last but not least, legendaarinen Lully itse!

Jean-Baptiste Lully

Ei ole tarpeellista tehostaa Lullyn vähemmän viehättäviä persoonallisia ominaisuuksia varjoamaan sitä taiteellista työtä, minkä hän eläessään suoritti harvinaisen monipuolisesti. Mutta mikään ei estä kertomasta muutamia tyypillisiä tapauksia tämän säveltäjän vaiheista. Hänen pilkkarunoudestaan jo mainitsimme. Paitsi sävelniekkana, Lully esiintyi myös teatterimiehenä näytellen mm. Molièren komedioissa, joihin hän sävelsi musiikkiakin, ja tanssien hovibaleteissa jopa itsensä kuninkaan kanssa. Näistä harrastuksista lienee peräisin se teatraalisuus, jota Lully mielellään tavallisessa elämässäänkin käytti vaikutuskeinona. -- Johtajana hän samoin oli aivan kiivas ja kiukkuinen. Tuosta kiukuttelusta hänen kuolemansakin välillisesti aiheutui. Eräässä harjoituksessa Lully näet löi haavan jalkaansa tahdintakomiskepillä – siihen aikaan tahtia todella lyötiin: paksulla sauvalla kolkutettiin permantoon musiikin iskuiset kohdat! – haava paheni ja lopulta siihen tuli verenmyrkytys, joka vei säveltäjän hautaan.
Lully ei olisi ollut Lully, ellei hän olisi loppuun saakka teatterimies. Kun kuolinvuoteelle tuli prelaatti antamaan viimeistä voitelua, Lully otti tämän vastaan maaten tuhassa nuora kaulassa! Syvimmän katumuksen osoitukseksi hän otti pieluksensa alta uusimman oopperansa käsikirjoituksen ja pyysi kirkonmiehen heittämään koko työn uuniin. Papin poistuttua Lullyn ystävät pahoittelivat kovasti tuollaista, heistä tarpeettomalta tuntuvaa uhrausta. Silloin Lully osoitti kirjoituspöytänsä laatikkoa: sieltä löytyi saman oopperan käsikirjoitus toisena jäljennöksenä!

Ja vielä: Ken sattuu kuulemaan hänen somia menuettejaan, joista soi yht'aikaa kevyt hovisirous ja varma itsetietoisuus, tai joitakin muita hänen balettikohtauksiaan, myöntää varmaan tämän erikoisen taiteilijan ja kummallisen ihmisen säveltäjänä hyvin viehättäväksi.

 

Oi aikoja ja niiden tapoja.

Yritin pitäytyä suppeana ja tiiviinä, mutta kuten tavallista, asia jäi yrityksen asteelle. Sen vuoksi vol. 2 seuraa syksyn koittaessa. Riemukkaita ja perspektiivintäyteisiä kesälaitumia! 😀

 

SK, vara-pj

Ainakin mulle! Oikeastaan se tuli jo syys- lokakuussa, kun saatiin perheenlisäystä. 😀

Tässä kuva meidän vauvoista:

kantelekuva

Kantele on luonnossa tummanpunainen ja hirmu kaunis, valmistajana Lovikka. Istuu syliin ihanasti ja soi syvästi ja heleästi. Käveltiin Turun Soitin Laineelle ovesta ja siellä se hyllyssä köllöteli meitä odotellen. <3

Sopraanonokkis löytyi ikään kuin sivujuonteena ja puolivahingossa käteen tarttuen myös Soitin Laineelta. Se on ihan vaan Gewa natura eikä sen manufaktuurisempi, mutta hakkaa muoviset mennen tullen ja ilahduttaa köyhän muusikon silmää. 😀

Altto olikin sitten asteen vaikeammin saavutettavissa (eikös ne tuppaa joskus olemaan...? :-p). Laineen kautta sekin onnistui tilata, mutta se matkusti ihan Saksanmaalta tänne kylmään ja pimeään pohjolaan. Mollenhauer teki sen, ja nätisti tekikin. Kirsikkapuusta muistaakseni; tykkään erityisesti noista selkeästi näkyvistä puunsyistä neljännen reiän tienoilla. Muistin vasta, kuinka perusteellinen onkaan kiintymykseni alttohuiluun, kun sain sen kätösiini vihdoin. Jo ala-asteella, jolloin muakin kohtasi nokkahuiluorkesterin väistämättömyys, olin varsin huojentunut ja päheytynyt, kun sainkin tankata nuotteja pehmeä- ja tummaäänisen muovialton kanssa, eikä tarvinut kärvistellä muovisopraanopultissa. 😉

Mutta vielä puualtto - ah elämän onnea!

Kaikki nuo kaverit pääsee kuulemaan tositoimissa ja sopivan kokeellisestikin, kun lauluyhtye Cavalier konsertoi piiiiiiiitkästä aikaa Vanhan Suurtorin joulumarkkinoiden yhteydessä sunnuntaina 18.12. klo 14 Vanhalla Raatihuoneella.

Äskeinen oli mainos; sitä vastoin mikään muu tässä jutussa ei ollut. En saa rahaa Soitin Laineelta, tykkään siitä muuten vaan. 😀

Santtu Kola, varapuheenjohtaja

Tämä blogikirjoitus sisältää tunteellista paatosta aiheesta, joka on osittain tiedostamaton tabu, osittain jo moneen kertaan ratkaistu dilemma, jonka teollani taas raavin auki, ja avaan ammolleen jo aikaa sitten hyvin argumentein maton alle lakaistun pikku ongelman. Teillä tätä ongelmaa ei todennäköisesti ole. Olkaa siitä onnelliset, älkääkä suin päin rynnätkö tekemään epätoivoisia ratkaisuja, kuten soittamaan pianonvirittäjälle heti nyt.

pianonsoittoa

Kuulun niihin, jotka ovat vältelleet aktiivisesti pianotunteja lapsena, vaikka niitä tarjottiin vimmatusti monelta taholta. Piano oli se kaunis huonekalu vuodelta 1905 ruokahuoneen nurkassa, enkä kokenut siihen muuta vetoa, kuin jouluna sytyttämään kynttilät kynttilänjalkoihin. Isä sitä soitti ja ihailin hänen taitoaan. Samoin pikkusiskojen. Itselleni sillä ei ollut mitään annettavaa. Tai oli, yksiviivainen a viulun virittämiseen, mutta sekin meni siinä mielessä pieleen, etten pitkään aikaan tiennyt pianon tukin olleen halkeamassa, ja että piano oli siksi viritetty yleistasoa alemmas. Oli miten oli, olin aina kaikkein eniten kaikista epävireessä, kun opiston orkesteriharjoitukset alkoivat.

Aikuisena, kun kohtalo musiikin parissa alkoi olla sinetöity, koetin perustella opinnoissa pianonsoiton suorittamisen jahkaamistani sillä, että oikeasti minulle olisi enemmän hyödyksi saada cembalotunteja. Valmistuminen musiikin maisteriksi laulun solistisesta koulutusohjelmasta häämötti jo lupaavasti Akatemiassa, mutta pianotunnit jäivät aina kesken. Ensimmäisen kerran kyllä siksi, että piano-opettaja unohti, että olen hänen oppilaansa. Kun kuukauden olin koputellut luokkahuoneen oven takana turhaan, törmäsin häneen sattumalta käytävällä ja tilanteen surkuhupaisuus sai nimen. Minun nimeni, jonka opettaja oli unohtanut. Enkä ihmettele. Jos jonkun piano-oppilaan olisin itse halunnut unohtaa, se olisin ollut minä. Harjoittelin läksyt (ne muutamat, jotka ehdin tälle opettajalle soittaa) Claviksen kämpässä pikkuruisella spinetillä. Sormet eivät osuneet sinne päinkään koskettimistolle pianotunnilla, saati että olisin ymmärtänyt jotain kosketuksesta.

Toinen opettaja oli ystäväni. Eihän siitä mitään tullut. Yritin jälleen vakuuttaa opintotoimiston siitä, että minulle pitäisi antaa cembalotunteja, eikä enää yrittää tätä pianopullaa. Ei mennyt läpi.

Kolmas opettaja sai lopulta minut suorittamaan laulajille suunnatun räätälitutkinnon, jossa soolo-ohjelmisto hipoi vanhaa 2/3 – kurssitutkintotasoa, asteikot piti osata kaikki ja ennen kaikkea säestää toista laulajaa. Miten tuo ihmeellinen nainen tämän teki? Katsomalla minua syvälle silmiin, huokaisemalla ja pyytämällä minua kuuntelemaan tarkasti. Kappale, jonka hän oli minulle nuottitelineelle asettanut oli orkesterisatsia. ”Kuuntele. Tämä on huilu. Ja tämä on viulu. Täällä ovat sellot ja tässä patarumpu.” Ja minä sieluni korvin kuulin joka ikisen soittimen, kun hän soitti pikku kappaleeni malliksi. Kosketuksellaan hän herätti siinä hetkessä eloon jotain aivan mystistä. Olin myyty. Piano ei kuulostanut pianolta ja niin tein tutkinnon. Syy ei ollut tässä käsittelemäni, mutta kokemukseni ja sen lopputulos oireellinen.

Sanomattakin on selvää, että jollet ole siinä melko lailla utopistisessa asemassa, että pystyisit ansaitsemaan elantosi vanhan musiikin laulajana, paras ystäväsi tulee olemaan piano. Tai pahin vihollisesi. Joka ikisen antamasi laulutunnin uskollinen jatkeesi ja oman kömpelyytesi luoma Rantanplan. Siis, jos olet yhtä kömpelö pianisti, kuin minä olen. Onneksi harva ammattimuusikko on.

Mutta oikeasti, mikä ihme siinä pianossa niin pisti vastaan? Teoriakin meni ja toissa vuosisadalle jääneet lausuntataidon tunnit. Mutta piano vain ei. Tätä olen pohtinut monesti. Osasyy on varmasti se, etten ole soinnutusasioissa enkä koordinaatioltani erityisen lahjakas, ja monen äänen tuottaminen yhtaikaa oli monin tavoin kiusallisen tuskallista. Sen lisäksi sen tiedostaminen, etten kerta kaikkiaan ole tässä niin hyvä ollenkaan, kuin toivoin olevani, sai jo suorituskeskeisen lapsen kääntämään nokka pystyssä moiselle selkänsä heti kättelyssä. Pitäkää halkeavat tukkinne, minulla on muuta tekemistä.

Ajauduttuani jo poikkeuksellisen varhain, ottaen huomioon kotipaikkakuntani melko syrjäisen sijainnin, vanhan musiikin voimakenttään, oli kuitenkin olemassa myös toinen syy: siinä vanhassa musiikissa oli omituinen taika. Sisuskalut menivät oikeille paikoilleen jotenkin kummallisesti ja joskus oli tirahtaa onnen kyynel, kun solut ikään kuin asettuivat kohdilleen. Auvo. En tiennyt sitäkään pitkään aikaan, miksi näin aina välillä tapahtui, sillä en soittanut mitään kosketinsoitinta, eli käytännössä cembaloa. Jos olisin soittanut, olisin varmasti jo opintojen alkuvaiheessa kuullut sen mullistavan tosiseikan, ettei kaikkien puolisävelaskelten tarvitsekaan olla saman kokoisia edes tässä länsimaisessa musiikissa. Viulua soittaneena toki olin tehnyt havaintoja kaksoisääniharjoituksissa, muttei niitä kukaan selittänyt. Ja sitten kun säestäjä pianoineen tuli paikalle, se oli sitten siinä. Aivan sama. Sormi pannaan tuohon, kuulosti miltä kuulosti.

Kun tämä tosiasia valkeni, valkeni maailmassa paljon. Myös suhde pianoon muuttui radikaalisti. Piano ei ollut enää kasvoton kova laki, vaan uhri! Tasavireisyyden voittokulun lannistama, mutta urhea yrittäjä. Soitin, jolla saattoi soittaa niin kovin monenlaista, kaikilta korkeuksilta, mutta ei koskaan niin, että aika pysähtyisi huojumattomaan kauneuteen. Ikinä.

Tästä oivalluksesta on jo kymmeniä vuosia. Sain valmistumislahjaksi vanhemmiltani pianon ja kylän taitavin pianisti kävi sen valitsemassa soitinliikkeestä, ja niin olin täysin varusteltu nuori laulaja-laulunopettaja. Sitä pianoa on viritetty, monta virittäjää, siellä ja täällä, ja aina, kun työn sankari on poistunut paikalta, olen kokeillut tulosta ja joka ikinen kerta kokenut saman voimattomuuden tunteen. Siinä se nyt sitten taas on. ”Vireessä”. Kiva. Ja huokaus.

rud-ibach-sohn

Vuosia sitten sain luettavakseni Stuart Isacoffin kirjan ”Pianon taika”. Kirja käsittelee pianon matkaa historian viritysjärjestelmätaisteluiden kautta lopulta tasavireiseksi instrumentiksi. Samoihin aikoihin kuulin Pariisin soitinmuseossa 1800-luvun flyygeliä, jonka sointi oli jotain harpun ja Steinwayn välistä ja joka salaman iskun lailla selvitti, mistä esim. Debussyn musiikissa on kysymys. Kaiken kaikkiaan, eikö kotonani oleva piano ollutkaan pohjimmaiselta luonteeltaan muuttumaton ja tuollaisena ”sellaisen musiikin” totuuden ainoa ilmentymä? Ei kai, mutta vielä ei ollut aika tajuta tätä täysin konkreettisesti. Se vaati vielä jokusen vuoden ja muutamankin automatkan Mats Lillhannusin kyydissä Turusta Espooseen kiteytyäkseen. Ja Ross W. Duffinin kirjan ”How Equal Temperament Ruined Harmony (and Why You Should Care)” . Niinpä. Tehtaalta lähtien tasavireisessä systeemissä piano ei ole ollut vielä sataakaan vuotta. Silloin, kun vanhempieni kaunis Rud-Ibach-Sohn valmistui, se kuulosti erilaiselta kuin tänään.

Ei- tasavireinen viritys oli ollut arkea laulajantyössäni jo ties kuinka kauan, tuunailin työhuoneeni spinetinrimpulaa vaihteleviin järjestelmiin demotakseni oppilailleni, että tällaistakin on, mutta yksi ruuvi oli juuttunut päänupissa paikoilleen. Järkisyistä tietenkin. Koska eihän voi… Piano.

Ja sitten kuului KRAK! Yhtäkkiä yllättäen ruuvi kääntyi. En ehtinyt edes analysoida tilannetta, kun huomasin kirjoittaneeni Facebookissa Svamulin sivulle.

Anni Koskinen den 3 september

”Onko kellään tiedossa PIANONvirittäjää, joka pystyisi virittämään pianon johonkin vähän vähemmän tasavireiseen systeemiin?”

Tuosta viestistä vajaan kahden viikon kuluttua pianoni oli viritetty ja virittäjä oli kaiken lisäksi minulle tuttu. Erkka Koskinen Kouvolasta. Of all the places!

Inspiroituneen messenger-viestittelyn lopputuloksena oli kokeilla pianoon ”Bach-Lehman” – viritysjärjestelmää, joka saattaisi olla lähellä sitä, mihin Bach Wohltemperierte Klavierinsa viritti. Viritettävänä oli kuitenkin piano, sillä pitäisi voida soittaa pianomusiikkia ja säestää Vaccaita. Mitään liian yliampuvaa ei ollut halu eikä tarkoitus siihen saada, vain virittää se… no, kunnolla. Niin, että kuulisin heti, osuivatko sormet vaikkapa B- vai H-duuriin, kun ne sinne viskaan.

Erkka tuli ja vietti verstaassani häkellyttävän lyhyen ajan. Näinkö näppärästi se kävikin? Taitava on taitava.

Se tunne, kun istuin perjantai-iltana 16.9. Anno Domini 2016 koskettimiston ääreen! Sitä on vaikea kuvailla, mutta ihmeellinen se oli ja hieno. Ensimmäinen sointu, pelonsekaisuudella lyöty C-duuri ja sen hetkessä luoma rauha! Se jylhyys! Totta kai! Kuka se olikaan, joka C-duuria oli luonnehtinut majesteetilliseksi? Tätähän se on! C-duuri! Minun oma C-duurini! Ja suurella todennäköisyydellä Bachin. Varovainen siirtymä F- ja G-duureihin, sitten jo rohkaistuneena ponteva tutustuminen D-duuriin ja A-duuriin, jotka jo selvästi ilmaisivat oman mielipiteensä maailman asioista. Minun pianoni puhui! Tuntui, kuin ihme olisi avannut kuuron korvat tai sokean silmät. Tiedän, inhimillistän nyt naurettavalla tavalla hengetöntä esinettä, mutta minun kokemukseni siitä hetkestä oli kuin pianoni olisi herännyt koomasta, kuin se olisi kuullut ja kokenut jokaisen sävelen, joka sillä oli siihen asti soitettu, mutta ei olisi voinut avata omaa suutaan sanoakseen, mitä siitä ajattelee ja nyt yhtäkkiä se olisi herännyt.

Soittotaitoni ei edelleenkään ollut muuttunut paremmaksi, mutta nytpä minusta tuntui siltä, ettei sillä enää ollut niin väliäkään. Kuiskasin: "C-duuri" ja pianoni vastasi minulle C-duurilla! Es-duuri. Ja minulle vastattiin Es-duurilla. Siinä me juttelimme. Piano ja minä. 23 yhteisen vuoden jälkeen kuin ensi kertaa!

En tällä blogitekstillä yllytä vaihtamaan yhdenkään pianon viritysjärjestelmää johonkin temperoituun, sillä se saattaa olla täysin väärä ratkaisu. Haluan lähinnä kertoa, että se on yksi ratkaisuista edelleen.

Entä kun lauluoppilas tulee ja haluaa laulaa tangoa E-duurista? Sitten hän laulaa tangoa E-duurista. Terssi on korkea ja huojua räksättää, mutta ei ole mahdoton. Pari vuotta virittämättä ollut piano räksättää vähintään samalla lailla, mutta hallitsemattomasti. Viides aste H-duurikaan ei ole mahdoton. Kirpakka kyllä. Niin kuin mielestäni saakin ihan vapaasti olla. Näillä sävellajeilla nyt on tällainen karaktääri minun pianossani, hiukan enemmän kirkaiseva, kuin tasavireisessä, mutta sekin kirkaisee ja vieläpä kaikissa sävellajeissa. Tämä sen sijaan on hallittu kaaos ja kuvastaa paitsi sävelsysteemimme, myös maailmankaikkeutemme epätäydellisyyttä päästäen kuitenkin mukaan myös pieniä onnen ja rauhan hetkiä, joita maailmastamme voi löytää. Jos tango E-duurista alkaa tuottaa suurta tuskaa, vaihtoehtoina voivat olla joko transponointi tai sähkösoitin. Töpseli seinään ja kaikki on taas niin kuin ennen. Tai siis ei niin ennen, vanhoina tosi hyvinä aikoina, mutta tässä välissä.

Minä olen nyt onnellinen. Minulla on vihdoinkin Piano ja istun sen eteen mielelläni ja hymyillen. En uskonut koskaan suhteeni pianoon kehittyvän tällä lailla, mutta näin tapahtui. Pienistä se oli kiinni. Ja suurista. Ja puhtaista. Ja kapeista ja laajoista. Pystyn samaistumaan tähän.

Pieni ruskea Piaaaano, japanilaisella koneella.

Kiitos.

pieni-ruskea-piaano

Anneliina Koskinen

Linkki pianon viritykseen käytettyyn systeemiin tässä: http://www.larips.com/

Musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=yU9T4Z1fgI4

Turun Vanha Musiikki ry:n blogi on avattu, jotta voisimme yhteisesti tuoda kortemme kekoon Turun seudun vanhan musiikin keskustelussa. Tervetulleita ovat niin asiantuntija-artikkelit kuin musiikin kuuntelijan kokemukset elämästä vanhan musiikin vaikutuspiirissä.

Pyrimme julkaisemaan vähintään neljä blogikirjoitusta vuodessa, mutta ylärajaa ei ole! Blogi korvaa sisällöllään Esclamazione! -lehteä, josta yhdistys julkaisi kaksi sähköistä numeroa. Blogin päätoimittaja on muusikko-kirjailija Sanna Kola ja sivuston on luonut TVM:n hallituksessa vaikuttava Anneliina Koskinen. Kirjoitukset ovat tervetulleita suomeksi ja ruotsiksi, englanniksikin voit kirjoittaa, jos se on luontevin kielesi.

Lähetä kirjoituksesi ja mahdollinen juttuun sopiva kuva osoitteeseen info@turunvanhamusiikki.fi , ohjaamme sen sieltä päätoimittajan hoteisiin.

Lukemisen ja kirjoittamisen iloa kaikille toivottaa

Turun Vanha Musiikki ry / Anneliina Koskinen

Nyt seuraa kaapista tulo: rakastan Turkua ja Turussa asumista. Sen verran olen vielä turkulaistumaton, että kehtaan noin sanoa. Arkisohjossa kahlatessa ei helposti tule huomattua, minkälaisen aarreläjän päällä tallustaa, mutta vanha totuus pitää tässäkin paikkansa: vain kaukaa näkee lähelle. Uskokaa tai älkää – olen muuttanut kaksi kertaa tarkoituksella Turkuun.

Että mitäkö tämä kaikki liittyy vanhaan musiikkiin? Aivan totaalisen oleellisesti! Nuorna kasvaessa tuolla kaukana idässä tämä Kouvolan flikka huudatti Retroveria (erittäin hyvä bändi muuten) nupit kaakossa sekä kopioi laittomasti Palestrinaa ja kumppaneita kirjaston levyiltä c-kaseteille – ja saattoi vain haikailla miljööseen, joka korreloisi millään lailla kyseisen musiikin kanssa. Turku häämötti mielikuvissa lähes epätodellisena eldoradona, johon ehkä jonain kauniin utopistisena päivänä pääsisi fiilistelemään. Miettikää: keskustassa kävellessä Suomen kulttuurihistoria on vähintään keskiajalta lähtien siinä parin metrin päässä jalkojen alla, ja vieläpä monilla kulmilla pystyssä maan päälläkin. Samoissa kirkoissa lauletaan toisinaan yhä edelleen samanlaista gregorianiikkaa kuin seitsemisensataa vuotta sitten. Cool!!

Vuosia täällä asuneena jaksan vieläkin hengähtää ihastuksesta ja hilpeydestä, jonka aiheuttaa se, että lyhyen kävelymatkan päässä kotoa pystyn näkemään kolme keskiaikaista kirkkoa yhdellä silmäyksellä – ei ole muissa Suomen kaupungeissa moista näkymää.

Ja linna sitten! Saattaapi olla että hyperventiloin jos alan sitä enemmin erittelemään. Mutta pointti tuli ehkä jo selväksi.

1980-luvulla rakennetuissa kaupungintaloissa ja seurakuntasaleissa on mahdollista esittää vanhaa musiikkia siinä kuin muutakin. Been there, done that. Ja eikö muka ole aivan yhtä epäaikaista esittää varhaisrenessanssimusiikkia 1700-luvulla pykätyssä rakennuksessa? Touché! Koettuani jonkin asteisen aikuistumisen olen ihan jopa miettinyt asiaa. Musiikki on ihmisen sisimmän ulkoistettua ääntä, ja samantekeväähän se loppupeleissä on, missä olosuhteissa sen kokee. Onko?

Musiikkiin liittyy mielestäni olennaisesti estetiikka (tai vaihtoehtoisesti sen puute). Nuorena ja kiihkeänä olin sitä mieltä, että vanhaa musiikkia esittäessä täytyy vaatteidenkin olla autenttisuutta tavoittelevia, jotta kokemus on täydellinen. Ei minua haittaa vieläkään ”sukkahousuissa soittaminen”, päinvastoin. Mutta olen pelkistänyt näkemystäni sikäli, että riittää, kunhan asiat pyritään toteuttamaan jonkin asteista autenttisuutta hakien sen aspektin suhteen, joka lopulta jotain merkitsee – kuulokuvan. Siksi autenttisuuteen pyrkivät soittimet. Siksi autenttiset viritykset. Siksi autenttista noudatteleva laulutyyli.

Ja siksi autenttiset musisointipaikat! Palataanpa gregoriaaniseen lauluun. Se tuppaa kuulostamaan erilaiselta musiikkiopiston akustiikkalevyin vuoratussa luokassa kuin tuomiokirkon holveista kimpoillessaan – koska viimeksi mainitun kaltaista ympäristöä silmälläpitäen se kuitenkin on muotoiltu.

Yleisesti ottaen, ehdottomasti kannatan musiikkiperinteiden sekoittamista ja vanhojen ja uusien äänimaailmojen fuusioitumista sekä musiikin viemistä mitä odottamattomimpiin paikkoihin. En haikaile keskiajalle (enää). Mutta silloin, kun pyrin toteuttamaan ja kokemaan elävästi sen, mitä vuosisatoja sitten mietiskellyt mieli on saattanut paperille (joka tuli tietysti äsken huippupäheestä lasertulostimesta), jokin tunteissani vastaa aivan erityisellä tavalla, jos ympäristö millään lailla vastaa kuulokuvaa. Kokonaiselämys on enemmän kuin osiensa summa.

Ikuisuuskysymys tietysti on, onko musiikin tekeminen järjen vai tunteen asia.

t. historianörtti S. Kola

p.s. Ja hei, let’s face it: kontratenorin äänessä on sitä jotain